Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani

Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1847 ja oli sensaatio jo ilmestyessään. Voin suurella lämmöllä suositella kirjaa luettavaksi, joka on "jo kuningatar Viktorian lempiromaani" ja itsekkin olen lukenut yhden käden verran. Jos kirjaa ei vielä kiinnosta alkaa lukemaan, kannattaa katsoa siitä tehty tv-sarja vuodelta 2006 tai elokuva parin vuoden takaa, joista tuo tv-sarja oli parempi uskottavilla näyttelijöillään.

 Kirja kertoo tytöstä nimeltä Jane Eyre, joka pienestä pitäen ei viihtynyt kotona varakkaampien ja häntä hyljeksevien sukulaistensa luona. Ikävien ja lapsen mieltä suuresti kolauttaneiden tapahtumien seurauksena, lähetettiin pieni tyttö köyhille ja orvoille tarkoitettuun kouluun. Siellä hän oppii "hyvän englantilaisen kasvatuksen" ja "elämään asemansa arvoisesti",kuten Mrs. Reed ilkeänä äitihahmona kirjassa mainitsi. Elämä Lowoodin koulussa ei ole kovin hohdokasta, mutta sielläkin on omat valon pilkahduksensa. Täysi-ikäiseksi tulessaan Jane alkaa miettiä tulevaisuuttaan ja huomaa tarvitsevansa paikan vaihdosta ja uusien ihmisten tapaamista, mikä on aina ajankohtaine tietyssä vaihetta elämää nuorilla. Jane pääsee kotiopettajattaren hommiin Thornfieldiin, missä on kaitsettavana nuori ranskaa puhuva tyttönen ja isäntänä nuoreksi itsensä tunteva mies nimeltä Mr. Rochester. Miehekäs mies ja hento nuori tyttönen, miten epäsovinnaisen romanttista! Tietenkin pelkät katseet ja yhdessäolo eivät riitä -naimisiin on päästävä. Aivan ihana unelma muuttuu Janen silmissä vankilaksi ja sana sitoutumiskammoinen, kuvaa Janen tuntemuksia oikein sopivasti. En kuitenkaan halua paljastaa kokonaan kirjan juonta, joka vie lukijaa kohti tapahtumia, joita voi tapahtua ainoastaan kirjoissa.
Kotiopettajattaren romaani ei ole kuitenkaan aivan chic-lit romaani, vaikka sellaiselta juoni saattaakin kuulostaa. Kirjassa on mukana kauhua ja jänniä tapahtumia, jotka saavat lukijan haukkomaan henkeään ja miettimään, kuinka kamalasti elämä voikaan kolhia ihmistä.
Viiden tähden kirja, joka saa sydämen lepattamaan häkissä olevan kyyhkysen tavoin.

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä

Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä elokuvan ja kirjan vertailuun menikin lähemmäs kuukausi aikaa. Ensin katsoin leffan, jonka jälkeen kiinnostuin lukemaan kirjan. Leffa oli aluksi hyvä, mutta kirjan lukemisen jälkeen arvoini leffasta huononi toisen katselukerran jälkeen. 

Mikael Niemen esikoisromaani Populärmusik från Vittula ilmestyi Ruotsissa vuonna 2000 ja hyvän menestyksen myötä päätti Reza Bagher ohjata kirjasta ruotsalaiselokuvan vuonna 2004. Juoneltaan kirja ja elokuva ovat hyvin samankaltaiset, joten niiden vertailu ei ole hankalaa.

Kirja ja elokuva kertovat kahden pojan tarinan Ruotsin Pajalassa. Kummassakin teoksessa tarinaa kerrotaan Matin lapsuuden ja nuoruuden muisteluiden kautta. Elokuvassa tapahtumat sijoittuvat murrosikään, kun taas kirjassa kerrotaan lapsuudestakin enemmän.

Kirjan päähenkilöt ovat Matti ja Niila, joiden kasvukertomusta teoksissa seurataan. Kirjassa päähahmona on Matti, mutta elokuvassa Niilasta on tehty myöskin keskeisempi hahmo. Ulkonäöllisesti Matista ei kerrota paljon mitään kirjassa, joten hänet on helppo yhdistää elokuvassa esitettyyn Mattiin. Niilaa kuvaillaan enemmän kirjassa, joten kun hänet ensikertaa näkee elokuvassa, on se aika paljon ristiriidassa kirjassa kuvailtuun pikkupoikaan.

"Hänellä oli omituisen pienet kasvot. Pää oli sinänsä normaali, mutta kasvonpiirteet levittäytyivät aivan liian pienelle alueelle. Ne olivat kuin ison, nahanvärisen jalkapallon kylkeen liimatut nukenkasvot. Hiukset olivat epätasaiset, kotona kynityt, ja otsassa irtoamaisillaan oleva rupi."

Tarina alkaa teoksissa Matin vuorikiipeilystä ja vuoren päällä hän päätyy suutelemaan metallilaattaa, johon jää kielestään kiinni. Elokuvassa muistelu alkaa tästä ja vasta elokuvan lopussa muisteluiden lomassa Matti pääsee tukalasta tilanteesta kirjaimellisesti kusemalla itsensä irti. Kirjassa vuoren tapahtumat käydään läpi jo teoksen alussa olevassa esipuheessa. Matin lapsuuden muistelut alkavat ensimmäisessä luvussa, jossa mukaan tulee myös Niila. Kirjan jatkuessa eteenpäin Matin muisteluiden lomassa tulee viittauksia myös Matin nykyhetkeen, kuten hänen työstään ruotsinopettajana Sundbybergissä ja siellä tuntemaansa kaipuun tunnetta sydämessään, joka toteuttamattoman unelman jälkeen voi jäädä.

Kirjassa on selkeät kappalejaot, joista jokainen kappale kertoo oman pienen tarinansa. Tarina alkaa, kun alle kouluikäiset Matti ja Niila ystävystyvät leikkikentällä ja vaikka toinen heistä ei aluksi osannutkaan puhua, ei se estänyt heidän menoaan. He keksivät oman salakielen, joka paljastuu myöhemmin radion esperanto-kielikurssin tuotoksi. Pajalaiset näkevät samoihin aikoihin kirkossa ensimmäisen elävän tummaihoisen, joka pienen kommunikaatio-ongelman takia oli mennä huonosti, mutta Niilan esperanton taidoilla onnistuu muitta mutkitta. Syksyn koitettua pojat lähtevät kouluun ja saavat huomata kotikylänsä pienuuden verrattuna muuhun maahan. Saatuaan ensimmäisen lukuläksyn pojat yrittävät oppia lukemisen alkeita, muttei hommasta tule yhtään mitään, koska kirjan heittely on paljon hauskempaa kuin sen sylissä pitäminen. Aapisen jälkeen lähtee poikien kätösistä lentoon katekismukset, kokoomateokset ja muu kirjahyllyn sisältö. Tästä Niilan isä tietenkään pidä vaan antaa kunnon selkäsaunan pojalleen Matin ensinnä karattua paikalta. Niilan isä Isak antaa isolle lapsikatraalleen selkäsaunaa aina kun tunsi siihen tarvetta ja vähän muulloinkin, mutta ei se Niilan menoa estänyt ja Matti auttoi kaveriaan ajattelemaan muuta kuin Niilan isän ankaraa kasvatusmenetelmää. Nuoresta iästään huolimatta pojat ei heitä estänyt mikään tuntemasta vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Heidän suosikkipuuhaansa olikin heitellä tyttöjä lumipalloilla talven riemujen lomassa. Keväällä Niilan isoäiti kuolee vanhuuteen ja hautajaisten jälkeen koittaa epäsovinnollinen perinnönjako. Isoäidin hautajaisiin Niilan serkkupojat Amerikasta toivat tuliaiseksi Beatlesin Rock 'n' Roll music-singlen, jota pojat myöhemmin kuuntelevatkin Matin isosiskon levysoitimesta. Pojat keksivät alkaa soittaa itserakennetuilla soittimilla ja muodostavat pienen bändin. Keskiasteelle tultuaan pojat saavat musiikinopettajan nimeltään Greger, joka auttaa poikia kitaran oikeaoppisessa näppäilyssä ja pojat löytävät lisäkseen kaksi muuta poikaa, jotka ovat heidän tavoin musiikista kiinnostuneita ja bändi on  muodostunut. Greger hommaa heille keikkojakin ajatuksena viedä pojat tähtiin. Niilan isä ei ollenkaan tykkää poikansa musiikkiharrastuksesta ja se tuokin pojalle surullisen mielen. Pisteenä i:n päälle on Niilan isoäidin haamun ilmestyminen pojan uniin luo kunnon sotkun pojan elämään. Pojat päättävät pyytää paikallisesta noidalta apua haamun karkottamiseen. Ryssi-Jussi nimisen noidan luona pojat ovat joutua hänen lumoihin, mutta pojat onneksi pääsevät kiipelistä nipin napin. Noita tarjosi pojille huumausaineita ja se sekoittaakin poikien päät muttei poikien tehtävän tekoa, joka on Niilan isoäidin palauttaminen takaisin tuonpuoleisen puolelle. Koko yöhän tulee vietettyä ulkosalla tehtävän takia ja pojat aamulla lähtevät kotia kohti. Kirjassa ei kerrota poikien kotiin paluusta, mutta elokuvassa asiaa valotetaan. Kohtauksessa Matti pyytää isoisää mukaansa saattamaan Niilaa kotiin, jotta isoisä puhuisi Isakille järkeä lasten oikeaoppisesta kasvatuksesta -tuloksetta. Myöhemmin kesällä koittaa Matin sedän häät, joissa ahmitaan ruokaa, mitellään voimilla, käydään saunassa ja Matti tekee lähempää tuttavuutta aikuisen naisen kanssa. Kesällä Matilla riittää kesätöitä rottien tappajana ja syksyllä koittaa pojilla kilpailu, jossa tarvitaan lujaa mieltä ja keskittymiskykyä, nimittäin kunnalliset viinanjuonnin nuortenmestaruuskisat. Matti on jo murrosikäinen ja isä päättää valottaa hänelle mitä nuorten miesten pitäisi tietää, ja isä opettaakin poikaansa kirjaimellisesti näkemään asiat eri tavoin kuin ennen. Matti ja Niila ovat kasvamassa aikuisiksi ja se näkyykin heissä itsenäistymisessä ja mielen uhmakkuudessa. Kun Niila ei ollut enää lapsi, hän pystyi näkemään paremmin isänsä harjoittaman vääryyden ja uhmaamaan sitä nyrkein ja sanoin, kuten hän isoveljensä kanssa tekeekin talvisella puiden haku kerralla. Niilan äitikin laitetaan myös ymmärtämään, että hänestä on myös muuksikin kuin kotiäidiksi. Pojat alkavat kiinnostua vielä enemmän tytöistä ja Matista tuleekin oikea naistenmies, kun taas Niila keskittyy enemmän kitaraansa. Kirjassa pojat soittavatkin viimeisen keikkansa Luulajassa pidettävissä amatöörikisoissa, jossa Matti ei tietyn tytön tavatessaan soita. Kirjan että elokuvan lopussa pojat kirjaimellisesti tulevat tienristeykseen. Talvisen tähtitaivaan alla pojat tulevat yhteisen tiensä päähän ja miettivät mihin tahtovat tulevaisuudessa. Elokuvassa maahan jää vain makaamaan Matti ja Niila lähtikin toteuttamaan unelmaa, jonka olisi pitänyt olla yhteinen kummallekin pojalle.  Siihen Pajalan muistelut päättyvät, kuten kertojaääni kirjan lopussa toteaa "Tähän tarina päättyy. Lapsuus, poikavuodet, ensimmäinen elämä, jonka elimme."

Teoksissa pääteemana on musiikki, joka yhdistää taustoiltaan erilaiset Matin ja Niilan. Ensikosketus rock-musiikkiin tulee pojille, kun he salaa kuuntelevat Matin isosiskon  matkalevysoittimesta Niilan isoäidin hautajaisiin matkustaneiden serkkupoikien Niilalle tuliaiseksi tuomaa Beatlesin Rock 'n' Roll music-singleä, ja se tekee heihin lähtemättömän vaikutuksen. Ei kestä kauankaan kun ystävykset soittelevatkin autotallissa itserakennetuilla soittimilla. Seitsemännellä luokalla pojat perustavat bändin, johon myöhemmin liittyy kaksi jäsentä lisää: Holgeri ja Erkki, jotka hankitaan teoksissa eri tavoin. Kirjassa Holgeri liittyy melkein itsestään bändiin lahjakkaana kitaristina, mutta elokuvassa pokien musiikinopettaja Greger selvästi suosittelee Matille ja Niilalle pojan ottamista bändiin, mutta näillä asiayhteyksillä ei ole suurta eroa. Bändin rumpali hankintaan teoksissa aivan erilaisilla tavoilla: kirjassa Erkki liittyy bändiin Matin kehotuksesta voitettuaan "kunnallisen viinanjuonnin nuortenmestaruuskisat", mutta elokuvassa ei juomiskilpailu-kohtausta ole, joten ohjaaja ratkaisi jutun siten, että Holgeri suositteli häntä. Bändin kantavin persoona on kirjassa Matti, kun taas elokuvassa se on Niila. Niilalla on bändin kannalta huomattava merkitys koko elokuvan ajan, mutta varsinkin leffan lopussa, kun bändi on kilpailemassa Luulajassa pidettävissä amatöörikisoissa. Kohtauksessa Matti on mennyt tytön perään ja bändi on väliaikaisesti hämmentynyt vaillinaisesta ryhmäkoosta johtuen, mutta onneksi Niila ottaa ohjat käsiinsä ja vie esiintymisen kunnialla loppuun. Kirjassa Matti ei ollut niin vastakkaisen sukupuolen lumoissa, joten bändi soitti ihan normaalisti nelihenkisenä amatöörikisoissa.

Kirjassa monia teemoja ja aiheita, joita elokuva käsittelee vähän tai ei ollenkaan. Kirjan ja elokuvan toinen pääteemoista on identeettiongelmat, joita Pajalassa asuvilla ilmenee. He eivät tunne olevansa ruotsalaisia, vaikka asuvatkin Ruotsissa eikä suomalaisia, vaikka käyttävätkin tätä kieltä puhuessaan. Kummastakin teoksesta välittyy sanoma, että ollakseen jotain pitää olla kotoisinkin jostakin. Pajalassa asuvat päähenkilöt tunsivat olevansa ulkopuolisia Ruotsista ja ulkopuolisia maailman menosta, koska Pajala on vain pieni piste Ruotsin kartalle, jos edes sitäkään, eikä pieni piste voi mitenkään vaikuttaa ison maailman tapahtumiin.

"Ajan myötä meille selvisi, ettei kotiseutumme itse asiassa oikeastaan kuulunut Ruotsiin. Me olimme liittyneet siihen aivan sattumalta. Alueemme oli muutaman aution jänkän muodostama lisäke, jolla asuvat ihmiset kykenivät vain osittain täyttämään ruotsalaisuuden vaatimukset. Me olimme erilaisia, hieman alempiarvoisia, hieman sivistymättömämpiä, henkisesti hieman köyhempiä. Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, torniojokilaaksoisia kirosanoja ja kommunisteja.

Kasvoimme puutteen keskellä. Emme aineellisen puutteen, siinä suhteessa meillä ei ollut hätää, vaan identiteetin puutteen. Me emme olleet mitään. Vanhempamme ei olleet mitään. -- Me mursimme suomalaisittain olematta suomalaisia, me mursimme ruotsalaisittain olematta ruotsalaisia.

Me emme olleet mitään."

Voisi sanoa, että pajalaiset potivat jonkin asteista alemmuuskompleksia ja heille tulikin omasta

syntyperästä ylitsepääsemätön ongelma, jonka pystyi korjaamaan vain muuttamalla toiseen kaupunkiin. Siitä tulikin teosten nuorten päähenkilöiden elämän kiintopiste, jota odotettiin innolla, mutta josta elokuvassa toinen päähenkilö tosipaikan tullen kieltäytyy.

"Ulospääsyyn ei ollut kuin yksi keino. Oli vain yksi vaihtoehto, jos halusi tulla joksikin, edes kaikkein pienimmäksi ja mitättömimmäksi. Nimittäin se, että muutti pois. Me opimme odottamaan sitä vakuuttuneina siitä, että se olisi elämämme mahdollisuus, ja me tottelimme kuuliaina. Västeråsissa me voisimme vihdoin kehittyä oikeiksi ihmisiksi. Tai Lundissa. Södertäljessä. Arvikassa. Boråsissa. Siitä syntyi jättimäinen evakkoliike. Muuttoaalto, joka tyhjensi koko kotiseutumme ja joka kummallista kyllä tuntui täysin vapaaehtoiselta."

Kirjassa esiintyy myös uskonnollisia ja poliittisia mielipiteitä, joita elokuvassa käsitellään vain vähän. Uskonnollisuus tulee Niilan lestadiolaisperheen kautta esille, jossa äiti vaikenee ja isä on todella väkivaltainen. Kirjassa kerrotaan lestadiolaisuudesta varsin ronskisti, joten lukija saa vain tietynlaisen näkökulman uskontoon. Tietysti lestadiolaisuuden tiukka kuri uskon asioihin ja ihmisten elämään ja joihin yhdistetään vanhankansan kasvatusopit ovat aikamoinen pakkaus, mutta tekstistä tulee kuitenkin lestadiolaisuuden huonot puolet esille. Elokuvassa lestadiolaisuus tulee esille lähinnä vain ison perhekoon ja nykyaikaisen teknologian puuttumisen myötä, eikä niinkään sanallisesti. Kirjassa puhutaan monesti vertauskuvallisesti, kuten Isakin antaessa selkäsaunan lapsilleen. Elokuvassakin on kohtauksia Isakin väkivaltaisuudesta, mutta ne on toteutettu viitteellisesti, kuten Isak vetämässä vyötänsä pois ja ottamalla niskasta lasta kiinni, jonka jälkeen  vie lapsen rankaistavaksi latoon.

"Pihaan pyöräili valkoasuinen ihminen, hohtava, sameaan valopilveen kietoutunut hahmo, joka rinkutti polkupyörän soittokelloa. Hän jarrutti äkisti. Hänen valtavat kouransa tarttuivat eläimiin, nostivat ne niskasta ilmaan ja löivät lanttuja yhteen niin että mäiske kävi.

 - Isä, he uikuttivat, isä, isä...

Valo himmeni, ja isä viskasi pojat maahan tarttuen heitä jaloista ja vetäen heitä edestakaisin pitkin hiekkatietä , yksi poika kummassakin kädessä, hän haravoi hiekkaa heidän etuhampaillaan, kunnes piha oli taas siisti ja sileä. Ja kun hän oli valmis, molemmat pojat itkivät, he itkivät ja olivat muuttuneet takaisin tavallisiksi pojiksi.

Kirjassa kerrotaan paljon pajalaisten poliittisista näkemyksistä, mutta niitä mainitaan elokuvassa vain pari kertaa. Kirjasta tuleekin ilmi, että politiikka kiinnosti tuon ajan ihmisiä jo nuorena. Yhdessä romaanin katkelmassa poikien bändi käy soittamassa Työväentalolla kommunistinuorten kokouksen jälkeen ja yksi bändin pojista saa päähän piston soittaa Neuvostoliiton kansallishymnin. Elokuvassa mainitaan kommunismi vain muutaman kerran ja silloinkin asiasta luodaan kielteinen käsite.

"Silloin kuului ulvaisu. Holgeri! Hän seisoi aivan kaiuttimen edessä, ja volyymi oli väännetty täysille. Huoneen täytti sähköinen ulina, ikkunalasitkin tärisivät. Sitten hän alkoi soittaa. Yksin, kiertävän melun säestyksellä. Hän ei katsonut lainkaan yleisöön päin. Hän laskeutui polvilleen ja nojasi kitaran lattiaa vasten, ravisti sitä kuin olisi yrittänyt kuristaa sen kaiuttimen suppilomaisten huulien edessä. Hän kynsi ulvovia kieliä. Melodia kuulosti tutulta. Säröiseltä ja huojuvalta kuin kaukainen radiolähetys mutta silti voimaa pursuavalta. Me muut vain tuijotimme Holgeria. Hän laskeutui selälleen. Kohotti kitaraa voimakkain nykäyksin kohti kattoa. Hänen silmänsä olivat puoliummessa ja hiki valui pitkin otsaa. Sitten hän taivutti päänsä taaksepäin ja alkoi soittamaan hampaillaan samaa omituisella tavalla tuttua melodiaa.

- Hendrix! Niila karjui minun korvaani.

- Parempaa! minä huusin takaisin.

Ja vasta silloin tajusin, mitä hän soitti. Neuvostoliiton kansallishymniä, niin että Työväentalon vanhat puuseinät paukkuivat."

Teoksissa kerrotaan myös kuinka 1960-luvun alkupuolella kehitys oli vihdoin ja viimein saavuttanut pohjoisen Pajalankin, jonne ylellisyystavarat, muoti ja musiikki tulevat , ja ovat  pienen Matin mielestä suuren muutoksen alku. Vittulanjänkän hiekkatie saa asvalttipäällysteen ja isosisko ensimmäisen levysoittimensa. Isälläkin on uusi Volvo Pv ja maailma päättyy Kiinaan, kuten isä Matille toteaa. Vaikka ihmiset ovat näin ison muutoksen edessä, ovat ihmiset itse pysyneet samanlaisina kuin ennenkin. He eivät ole seurallisia vaan hiljaisia ja sisäänpäin kääntyneitä erakkoja, jotka mieluiten viihtyvät omien ajatustensa kanssa, kuten seuraavassa romaanikatkelmasta tulee ilmi. Kirjassa annetaan ymmärtää, että Pajala on varsin ahdasmielinen kasvupaikka, jossa ihmiset ovat perinteisiinsä juuttuneita eivätkä siis ymmärrä Pajalan ulkopuolisesta maailmasta mitään.

"Puhuminen oli yksinkertaisesti lopetettu. Kenties ujouden, kenties vihan takia. Ehkä siksi, että se koettiin tarpeettomaksi. Vanhemmat avasivat suunsa vain syödessään, muulloin he nyökkäsivät ja osoittelivat halutessaan jotain, ja lapset ottivat heistä mallia."

Elokuvassa Pajala kuvataan 2000-luvun ihmisen silmien läpi ja paikasta huokuu 1960- ja 1970-lukujen asioiden puhtaus ja uutuus, kuten uusi teknologia, talojen sisustus, ihmisten muodin mukaiset vaatteet ja autot. Elokuva antaa ristiriitaisen käsityksen Pajalassa asuvista ihmisistä verrattuna kirjassa kuvailtuihin ihmisiin. Elokuvassa näyttelevät ihmiset ovat etelästä: sosiaalisia, avoimia ja ajatusmaailmaltaan mukana maailman tapahtumissa, kun taas kirjassa ihmiset olivat näiden vastakohtia.

Kirjassa kerrotaan kuinka Matin kotikorttelissa, jota kutsutaan kansanomaisesti Vittulanjänkäksi, vaikuttaa selkeästi sukupuoliroolit. Tornionjokilaaksoinen perinteisiinsä pysähtynyt maailma on kahtiajakautunut, eikä Matti koe kunnolla kuuluvansa kumpaakaan ryhmään. Miesten kuuluu tehdä vain miesmäisiä eli machomaisia hommia, eikä varsinkaan asioita, jotka kuuluvat naisten hommiin. Varsinkin poikien harjoittama kitaran rämpyttely ei ole torniolaaksoisessa yhteisössä ihan tavallisin harrastus ja se saakin Matin ja Niilan miettimään, että tekeekö se heistä vähemmän miehisempiä kuin esimerkiksi Matin isän suosittelema raskaan työn harjoittaminen.  Mies, joka tekee akkamaisia hommia, kutsutaan knapsuksi ja sellaiseksi joutuminen on Matille noloin ja ylitsepääsemättömin kohtalo. Poikien isät nimitäin ajattelevat mieheksi kasvamisen tapahtuvan aivan toisin tavoin. Elokuvassa sukupuoliroolit näkyvät vain näyttelijöiden tekemisien kautta ja sana knapsu merkityksineen mainitaan ainoastaan elokuvan alussa luoden kirjaa lukemattomalle hämmentyneen olon.

"Alussa keskustelimme usein Niilan kanssa siitä, voisiko meidän soittamistamme pitää knapsuna. Sana on meänkieltä ja tarkoittaa akkamaista, siis jotain sellaista, mitä yleensä vain naiset tekevät. Voi sanoa, että torniolaaksoisen miehen rooli perustuu vain yhteen asiaan. Siihen ettei ole knapsu. --

Rockmusiikin esittäjät ovat kaiketi yleensä miehiä. Rokkarin karisma on aggressiivisen miehinen. Ulkopuolinen voisi sen vuoksi äkkipäätään kuvitella, ettei rockmusiikki ole knapsua. Vasta-argumentiksi on kuitenkin sanottava, ettei sellainen rämpyttely ole oikeaa työtä. Päivä metsässä ja kaveri kusisi verta. Laulamistakin pidettiin tietysti epämiehekkäänä, ainakin Pajalan alueella ja selvin päin."

Kirjassa on hahmoja, joiden roolia on elokuvassa kasvatettu. Näistä yksi on Ryssi-Jussi, joka liittyy kirjassa vain yhteen tapahtumasarjaan, mutta elokuvassa on enemmän esillä tekemällä hommia kulkukauppiaana. Teoksissa kerrotaan, kuinka poikien pitää mennä pyytämään apua alueen tunnetuimmalta noidalta Ryssi-Jussilta, kun Niilan isoäiti alkaa kummitella pojalle. Ryssi-Jussi onkin omalaatuinen mies, joka käytti hametta, mutta jolle kukaan ei tullut uhoamaan tämän pelottavan olemuksen vuoksi.

"Meidän on mentävä tapaamaan Ryssi-Jussia.

Niila kalpeni. Sulki silmänsä. Ja kietoi kädet kaulansa ympärille kuin olisi työntänyt päänsä hirttosilmukkaan.

Ryssi-Jussi oli yksi Tornionlaakson viimeisistä aidoista kulkukauppiasta ja yksi seudun pelätyimmistä persoonista. Hän oli varismainen, kumaraselkäinen ukonkäppänä, ryppyinen kuin siemenperuna ja posket maksaläiskien peitossa. Hänellä oli koukkunokka, yhteenkasvaneet kulmakarvat  ja tyttömäisen paksut, punaiset ja kosteat huulet. Luonteeltaan hän oli hapan ja ivallinen, pitkävihainen ja kostonhimoinen. Kaikki välttelivät häntä, jos vain suinkin pystyivät. --

Siksi hän kulki loppuikänsä pukeutuneena hameeseen. Yleensä pitkään ja karkeatekoiseen, villasta kudottuun, joka hänellä pyhäisin oli tapana vaihtaa juhlavampaan mustaan. Lisäksi hän käytti aina huivia pitkien valkoisten hiussuortuviensa peittona, ja kotona pirtissä lepotaukoa pitäessään vielä kotikutoista esiliinaakin, mutta edes Tornionlaakson kovamaineisimmissa kylissä ei yksikään uskaltanut virnistellä. Sen sijaan ihmiset käänsivät katseensa ja tekivät tilaa, kun Ryssi-Jussi pyöräili vastaan kumarana, katse pistävänä ja hameenhelmat hulmuten. Tuo möreä-ääninen noita, harteikas kuin metsätyömies mutta läpikotaisin naismaisen kiero ja nokkela."

Henkilö, jolla on poikien elämään suuri merkitys on poikien musiikinopettaja Greger. Tämä omalaatuinen mies tuli Skoonesta hienolla kaksitoistavaihteisella polkupyörällä ja se oli tornionjokilaaksoista kovin kumma juttu. Vaikka herran puheesta oli vaikea saada selvää, ei kommunikaatio ollut ongelmana Greger tehdessä tuttavuutta kyläläisten kanssa. Hihnapyörä oli vienyt Gregeriltä oikeasta kädestä kaikki sormet ja jäljelle oli jäänyt vain epämuodostunut peukalo, mutta se ei ollut vienyt häneltä intoa soittaa kitaraa ja hän monesti kannusti Mattia ja Niilaa  heidän menettäessä uskoaan oppiakseen soittamaan kitaraa kysymällä heiltä: "Kuinka monta sorrrmea?" Mutta skoonelaisherralle oli aikamoinen järkytys nähdessään musiikinluokan soitinvaraston, joka täytyi mitä pikimmiten investoida, mutta elokuvassa että kirjassa Greger hankki uudet soittimet eri tavoin. Elokuvassa hän sai ne voittamalla vedonlyönnin siitä, että ehtiikö hän Kaunisvaaraan nopeammin kuin koulubussi. Kirjassa hän myöskin ajaa kilpaa koulubussin kanssa, mutta asia ei ollut kytköksissä koulun musiikinopetukseen. Mutta kirjassa että elokuvassa voitto on Gregerin.

"Jo ensimmäisenä työpäivänään Greger inventoi soitinvaraston, joka sisälsi riittävästi rytmikapuloita koko luokalle, kaksi tamburiinia, joista toinen oli haljennut, kaksi triangelia, puisen ksylofonin, josta fis ja a olivat hävinneet, vuotavan marakassin, kolmikielisen kitaran ja katkenneen rumpukapulan. Lisäksi varastossa oli parikymmentä koululaislaulukirjaa sekä kourallinen Olof Söderhjälmin Isänmaallisia Lauluja.

-Hyh, miten karrrmeaa! Greger mutisi.

Ja ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa, hän oli lypsänyt koulun budjetista rahasumman, jonka olemassaoloa ei ollut edes aavistettu, ja hankkinut rumpusetin, sähköbasson, sähkökitaran ja vahvistimen. Ja vielä upouuden levysoittimen."

Kirja että elokuva toimivat itsenäisinä teoksina, mutta ne luovat yhdessä toimivan kokonaisuuden. Elokuvissa suurin ongelma on kohtauksien irrallaan oleminen, kirjassa ne tietenkin ovat paljon yhtenäisemmin koottu. Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä on onnistunut kahden pojan kasvukertomus, jonka parissa viihtyy useammankin kerran. Mikael Niemen nokkela kerronta saa kirjan maailman avautumaan rikkaana ja rajattomana, ja Reza Bagherin onnistunut ohjaustyö lavastuksen ja näyttelijävalintojen suhteen on palkitsevan hyvää. Teoksissa käsitellään jokaisen ihmisen elämää koskevia asioita; ihmissuhteita, työtä, avioliittoa ja perhe-elämää, päihteitä, kulttuuria, kuolemaa sekä elämän monimuotoisuutta  lapsuuttaan muistelevan miehen silmin. Tämä kokonaisuudessaan tarkoittaa sitä, että Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä on onnistunut teos, joka sopii eri ikäryhmille ja on todellakin ansainnut palkintonsa ja lukuisat tunnustuksenosoituksensa

Charles Dickens: Oliver Twist

Kirja-arvostelu Oliver Twist-teoksesta. Tein tämän joskus lukion kurssia varten ja kävin lainaamassa kirjastosta kyseisen teoksen. Vasta kirjan lukemisen jälkeen huomasin, että teos oli lyhennelmä ja vieläpä lapsille tarkoitettu. No se kaikki on ollutta ja mennyttä, eikä opettajakaan sanonut mitään. ;)

Charles Dickensin teos Oliver Twist on vuonna 1838 ilmestynyt tarina pienestä orpopojasta. Teos on lämminhenkinen kertomus pojasta, joka kurjien olojen jälkeen saa nähdä ensikertaa valonpilkahduksen elämässään.

Teos alkaa, kun tuntematon nainen synnyttää lapsen ja kuolee lapsen synnyttyä. Lapselle annetaan nimeksi Oliver Twist ja hän joutuu orpokotiin, sillä kukaan ei ottanut häntä huostaansa. Oliver siirretään köyhäintaloon yhdeksän vuoden ikäisenä ja siellä hän joutuu näkemään nälkää ja kokemaan kovaa kohtelua. Poikaa yritetään laittaa oppipojaksi hautausurakoitsijalle, mutta sitäkään paikkaa Oliver ei vois sietää ja  pakenee kurjia oloja Lontooseen. Siellä hän tapaa itseään vähän vanhemman Charley-pojan, joka ottaa Oliverin suojatikseen ja esittelee tämän poikajoukon johtajalle, joka on nimeltään Fagin. Johtaja ottaa Oliverin huostaansa, mutta pian Oliverille valkenee, että poikajoukko harrastaa taskuvarkautta. Jotta pojat saisivat asua Faginin luona, heidän pitää harrastaa varastelua. Oliver jää kiinni poliisille rötöstelystään, mutta oikeudenkäynnissä käy hyvin Oliverin osalta ja hän pääsee herra Brownlowin huostaan elämään parempaa elämää. Mutta tämä onnellisuus ei kestä kuitenkaan kauan, sillä Fagin ja hänen pahamainen rikoskumppaninsa Bill Sykes lähettää Nancy nimisen naisen hakemaan Oliver takaisin kaidalle polulle ja nainen tekeekin sen, vaikka katuukin sitä myöhemmin. Bill Sykes aikoi tehdä asuntoon murron käyttäen Oliveria hyödyksi, mutta epäonnistuu ja jättää Oliverin oman onnensa ojaan. Asuntomurron kohteeksi joutuneet rouva Maylie ja Rose auttavat poikaa ja ottavat tämän väliaikaiseksi huostaankin, mutta lopulta Oliver pääsee takaisin herra Brownlowin luokse.

Päähenkilö on yhdeksän-vuotias Oliver Twist, jonka vanhemmat kuolivat Oliverin ollessa hyvin pieni. Koko varhaislapsuutensa ajan hän joutui olemaan kurjissa oloissa ja yhdeksän vuoden iässä hänestä tehtiin vähäksi aikaa lapsityöläinenkin. Poika on joutunut elämään kurjissa oloissa, mutta jatkaa elämäänsä kuitenkin sinisin silmin toiveena parempi elämä.

Sivuhenkilöt voi jakaa pahoihin ja kunnollisiin ihmisiin.

Pahoja edustavat vaivaistalon vahtimestari herra Bumble ja rikollisjengin jäsenet. Ensiksi mainittu vahtimestari oli todella häijyluonteinen ja aiheutti Oliverille monia konnuuksia, kuten rankaisemalla poikaa lisäruuan pyytämisestä ja kertomalla valheellisia asioita Oliverin tulevalle kasvatti-isälle. Rikollisjengin päähahmo on pahisjuutalainen nimeltään Fagin, joka yrittää laittaa Oliverin tekemään pieniä että isoja rötöksiä. Rikollisjengi ja vahtimestari kuvataan hyvin stereotyyppisenä, joilla ei hyvää puolta ole ollenkaan. 

Hyvinä sivuhenkilöinä ovat Oliverin tuleva kasvatti-isä herra Brownlow ja Oliveria auttaneet rouva Maylie ja Rose, kun rikollisjengi jätti pojan oman onnensa nojaan. Herra Brownlow auttoi Oliveria kunnollisten ihmisten maailmaan, kun poika liikkui rikollisjengin mukana. Poika oli kyseenalaistanut jo jonkin aikaa rikollisjengin touhut ja oli hyvillä mielin, kun herra Brownlowin tavattuaan ei tarvinnut nähdä nälkää. Nämä kunnolliset sivuhenkilöt esiintyvät kirjassa hyvin empaattisina ja sydän paikallaan olevina ihmisinä, joiden olemassa oloa kirjassa ihastelee.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat 1880-luvun Viktoriaaniseen Englantiin, jossa kansa oli tiukasti jakautunut eri yhteiskuntaluokkiin. Ihmiset jakautuivat hyväosaisiin ja vähempiosaisiin, joilla oli syvä kuilu välissään. Kun rikkailla oli tuhlailevaisuutta edustavat vaatteet ja ruokaakin yllin kyllin, oli köyhillä  monta kuukautta samat vaatteet ja ruuasta puutetta. Köyhemmillä oli tietysti rahasta puutetta, joten rötöstely oli yleistä ja viranomaiset pitivät huolta kansalaisten turvallisuudesta. Ajanjakso, joka teoksessa käydään on päähenkilön kasvaminen orpokodinkasvatista oppineeksi nuorukaiseksi.

Kirjailija Charles Dickens oli kotoisin Lontoosta ja hän oli laivaston virkamiehen poika, jolle raha ei ollut itsestään selvyys. Dickens oli lapsena joutunut muiden viktoriaanisen kauden lasten tavoin menemään töihin elättääkseen perhettä, joten hänen teoksissa kuvataan eloisasti myös aikakauden elämän synkkiä puolia. Dickensin teokset julkaistiin yleensä aikakauslehdissä jatkosarjoina, joita seurattiin kuin nykyajan saippuaoopperaa. Julkaisumuodosta lienee johtuu se, että hänen teoksensa laajenivat valtaviksi tiiliskiviksi.

Teoksessa teemana on yhteiskuntakritisoiminen, ja kirjailija halusikin ottaa kantaa englantilaisen yhteiskunnan epäkohtaan, joka oli tiukka jako eri yhteiskuntaluokkiin.

Dickensin yhteiskuntakritiikki oli moraalista, eikä niinkään poliittista laatua. Teoksessa esiintyy hyvä ja paha-asetelma, jossa paha yrittää viekoitella ihmisiä pahuuteen ja hyötyä mahdollisimman paljon hyvistä.

Tyyliltään Oliver Twist on realismia ja satiiria sisältävä, jossa otetaan kantaa lastenoikeuksiin. Teoksessa esitetään lasten maailma ja sen julmuus niin, että eihän niskuroiva köyhä voi kuin joutua hirteen tai lapsen ei pidä itkeä vaan on mentävä nuorella iällä töihin. Henkilöhahmot teoksessa ovat parodiamaisia ja karikatyyrimaisia stereotypioita. Teoksessa vakava sanoma on verhottu huumorin verhoon.

Teos onnistuu kuvailemaan ympäristöä realistisesti, kun taas kirjan henkilöhahmojen lukumäärä ja olemus on ongelmallinen. Kirjassa ei aatelisia arvostella lainkaan, mutta köyhän ahneutta ja vikoja on helppo irvailla. Lisäksi rikollisjengin johtaja Faginin etninen tausta tuodaan turhaan esille. Luultavasti henkilöhahmot ovat kuvattu näin, koska kirjailijan lukijakunta oli suppea tarinan aikakauslehtijulkaisumuodon takia. Jos kirjailija olisi arvostellut kiihkeästi lukijakuntaansa kuuluvia aateistoa, olisivat lukijat kaikonneet. Kirjailijan oli helpompaa kritisoida asioita, jotka olivat jokapäiväisiä, mutta eivät koskettaneet liikaa ihmisiä, kuten lasten maailma.

Kirja on lukemisen arvoinen teos, johon ainakin kerran eläessään kannattaa tutustua, jos ei kirjaan niin esimerkiksi teoksen pohjalta tehtyihin elokuviin. Kirjassa kuvataan hyvin huumorin avulla tärkeitä asioita, johon ei jokainen kirjailija pysty. Jos haluaa velloa itsesäälissä ja ajatella, että itsellään menee todella huonosti, kannattaa silloin lukea tämä kirja ja tulee huomaamaan, että jollain toisella menee vielä huonommin.

Dedorah Spungen: Nancy

Kirja-arvostelu Dedorah Spungenin Nancy-kirjasta. Kansitekstiä lainaten "Järkyttävä huumetarina rock-maailmasta". 

Nancy -kirja ilmestyi vuonna 1983 ja sen on kirjoittanut Dedorah Spungen. Amerikkalainen alkuteos on nimeltään And I don't want to live this life. Kirjan on suomentanut Anna Salo.

Kirja kertoo Nancy nimisen tytön elämästä, kuinka hänen vaikea syntymä vaikutti häneen itseensä ja koko perheen loppuelämään. Pienestä pitäen tyttö on ilkeä ja väkivaltainen lapsi, joka kohtelee julmasti perhettään. Nancy on hyvin älykäs tyttö, vaikka hän on kömpelöliikkeinen. Tytöllä ei ole ystäviä, mutta Nancy käyttää vapaa-aikansa rock-musiikin kuunteluun. Nancy näkee välillä harhoja, jolloin hän on peloissaan ja sekava, mutta kohtauksen jälkeen hän ei kuitenkaan muista tapahtunutta. Äiti tietää, ettei Nancy ole aivan terve, mutta perheen tavanneet psykologit ja lääkärit ovat toista mieltä. Heidän mielestään Nancyssa ei ole mitään vikaa, koska hän on vain temperamenttinen lapsi. Vanhemmat eivät saa mistään apua ja Nancylle määrätään jatkuvasti erilaisia ja vahvempia lääkkeitä, jolloin tyttö menee aivan sekaisin ja elää täysin omissa maailmoissa. Sisäoppilaitoksessa Nancy alkaa käyttää huumeita ja hänen unelmansa on tulla kuuluisaksi. Koska Nancy on hulluna musiikkiin ja uusiin bändeihin, hän lähtee Lontooseen. Siellä Nancy tutustuu Sex Pistols -yhtyeen Sid Viciousiin ja he alkavat seurustella. Näin Nancy pääsi median tietoisuuteen, vaikkakin negatiivisessa valossa. Lopulta Nancy kuolee puukotettuna hotellihuoneeseen, jonka teki Sid tai huumekauppias, joka ryösti heidän asuntonsa. Kahdeksan viikon kuluttua myös Sid kuolee huumeiden yliannokseen. Nancy oli koko elämänsä äärimmäisen ahdistunut ja tuskissaan sekä hän kärsi sisäisestä piinasta. Hänen suurimpina toiveinaan oli kuolla alle 21 vuotiaana, kuuluisana ja rockmuusikon tyttöystävänä, joissa kaikissa hän onnistui.

Päähenkilö on Nancy, jonka elämästä kirjassa kerrotaan. Hän syntyi esikoisena 27. helmikuuta 1958 ja hän oli vahvasti lääkitty varhaisesta lapsuudesta asti. Raivokohtauksillaan ja vihallaan elämää kohtaan, tyttö haki vain kuolemaa, jota vauhdittivat huumeet ja Sid Vicious. Vaikka Nancylla oli kammottavia hetkiä ja monia ongelmia, oli hänellä ajoittain valloitettaviakin aikoja.

Toisena päähenkilönä on Dedorah Spungen, joka kertoo omasta ja perheensä elämästä Nancyn tarinan rinnalla. Äiti pysyi tärkeimpänä henkilönä Nancylle koko elämänsä ajan.

Sivuhenkilöinä ovat perheenjäsenet, joita ovat Nancyn isä Frank sekä perheen nuorimmat lapset Susan ja David. Nancy sanoi heille rumasti, varsinkin isälle ja siskolleen, mutta Davidia hän kohteli vähän paremmin. Nuoremmat sisarukset oppivat häneltä huonoja tapoja, kuten päihteet ja ruman kielenkäytön, mutta vanhetessaan sisarukset pääsivät Nancyn pauloista pois. Perhe joutui kestämään aivan mahdottomia taakkoja, joten on ihme että perhe pysyi kasassa.

Kirjassa kerrotaan äidin raskauden ajoista lähtien, millaista äidillä oli ja kirjan lopussa kerrotaan tyttären ja hänen poikaystävänsä kuoleman jälkeiset päivät ja viikot. Kirjan alussa on Jälkeenpäin -osio, jossa äiti kertoo nykyhetken ajatuksensa ja tapahtumat, jonka jälkeen alkaa nuoren äidin raskauden ajan tunnelmia. Kun 1958 vuonna oli ihmisten käytös siveellistä ja rakkauden osoituskin oli suudelma ensitapaamisella, oli Nancyn nuoruuden aikana toisin: käytös oli rajoja rikkovaa ja turhan rohkeaa vanhempien mielestä sekä huumeet olivat osa vallankumousta, jolla nuoret halusivat saada uudistettua vanhat käyttäytymismallit. Oli musiikin kulta-aikaa: rock, hippiliike ja punk kukoistivat ja se oli musiikista kiinnostuneen ihmisen, kuten Nancyn jokapäiväistä elämää. Tapahtumat sijoittuvat Nancyn kotikaupunkiin Pennsylvanian osavaltioon, jossa perhe asui koko elämänsä ajan. Kirjassa kerrotaan myös Nancyn muutto New Yorkiin ja Lontooseen, mutta paikkoja ei kuvailla kovinkaan paljoa, koska se ei ole oleellista tositapahtumiin sijoittuvassa teoksessa.

Kirjailija on Dedorah Spungen, joka kertoo tyttärensä tarinan omasta näkökulmastaan tunteellisesti ja paikoittain sinisilmäisesti. Spungenin perhe oli keskiluokkainen juutalaisperhe, joka asui Pennsylvanian osavaltiossa Philadelphian ulkopuolella sijaitsevassa lähiössä nimeltä Huntingdon Valley. Perheeseen kuului Dedorah ja Frank Spungen ja heidän kolme lastaan Nancy, Susan ja David. Kirjailija vietti lapsuutensa aikana, jolloin oli hyveellisin arvoina nuhteeton käytös, siveellinen pukeutuminen ja esiaviollisesta seksistä kieltäytyminen. Kun taas oma tytär toimii kaikkien näiden arvojen vastaisesti, on se äidistä moitittavaa, mutta omien lasten sanoessa "kun kaikki muutkin käyttävät huumeita" on äidin omia arvoja vastaan, on hän aivan hukassa mitä on sopivaa ja mikä ei. Kirjailijalla ei ole äitiä monesti vieressään tukemassa, eikä lääkäreistä ja psykologeista ole paljoakaan apua perheelle. On melkeinpähän ihme, että kirjailija pysyi järjissään kaiken tämän jälkeen. Dedorah itse sanoo kirjan olevan puolustuspuheenvuoro niiden vanhempien puolesta, joilla on ns. vaikeita lapsia.

Vaikka teos on tositapahtumiin perustuva, esiintyy kirjassa erilaisia teemoja. Teemana teoksessa on mielenterveyshäiriöistä kärsivän lapsen kasvaminen aikuiseksi.

" Oli kostea ja kylmä ilta, kiitospäivän aatto. Naapuritalojen ikkunaan oli jo ripustettu joulukoristeita. Valot paloivat olohuoneissa. Joka talo vaikutti niin kodikkaalta. Me olimme viemässä lastamme mielisairaalaan."

 Toisaalta kirja kertoo myös huumeiden käytöstä.

"-Katso mitä minulla on, äiti, hän huudahti. -Katso! Hän halusi näyttää minulle pistojälkiään lapsenkäsissään, samoja pistojälkiä, jotka minä olin huomannut ravintolassa. Sitten Nancy puhkesi itkuun. -Auta minua, äiti! Hän nyyhki. -Auta minua! Yritin kurottaa häneen, mutta en saanut käsiäni liikkumaan vaikka miten yritin. Heräsin aina hätkähtäen painajaisesta."

Lisäksi kirja käsittelee äidin tuskaa ja huolta. Kirjan Dedorah sanoikin olevan osa hänen surutyötään, jolla kirjailija hyvästeli tyttärensä.

"Näyttö siitä, että Nancy oli joskus asunut tässä huoneessa, oli ny hävitetty. Mutta muistot - kirkuminen ja huutaminen, painajaiset ja tuska - olivat tallella. Niitä minä en voinut pakata pahvilaatikoihin ja antaa hyväntekeväisyyteen.

Teos ei etene kronologisesti vaan koostuu pirstaleisista katkelmista koostuen päähenkilön tärkeimmistä vaiheista ja tapahtumista. Teos etenee kirjailijan ajatuksenkulun mukaan, joka tekee kerrontatyylistä omanlaisensa. Vaikka kirjailija ei kirjoita mitenkään erikoista tekstiä, mutta asia, josta hän kertoo, on jotain niin rankkaa ja koskettavaa, että se monin paikoin salpaa suorastaan hengen.

Kirja on sellaisia teoksia, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin on lukenut viimeisenkin lauseen ja hengähtää, että olipa aikamoinen lukukokemus. Vaikka kirja kertoo itsemurhasta ja päihteistä, suosittelen kirjaa murheellismielisille teineille, mutta aikuisena omien lasten ollessa nuoruusiässä saattaa kirja olla vielä vaikuttavampi. Teoksen takakansi on mielestäni todella typerä: "Nancy on äidin tuskasta syntynyt kirja. Se on järkyttävä dokumentti itsetuhoon pyrkivästä nuoresta tytöstä. Se on rehellinen puheenvuoro niiden vanhempien puolesta, joilla on ns. vaikeita lapsia. Samalla se on äidin silmin kerrottu riipaiseva rakkaustarina - Nancyn ja Sex Pistols -yhtyeestä tunnetun Sid Viciousin tarina - joka päättyy murhenäytelmään ja sensaatiolehtien otsikoihin.", koska eihän kirjan kanteen voi kirjoittaa teoksen olevan puheenvuoro niiden vanhempien puolesta, joilla on ns. vaikeita lapsia. Lisäksi etukannessa lukee "järkyttävä huumetarina rockmaailmasta", joten ei voi kuin ihmetellä näiden myyntilauseiden tarkoitusperää. On inhottavaa, kun kansissa painotetaan tätä Sid Vicious -puolta, vaikka se oli hyvin pienessä osassa kirjassa

Jane Austen: Ylpeys ja Ennakkoluulo

Päätin kopioda tänne lukupäiväkirjan Jane Austenin klassikkoteoksesta. 

Ensimmäinen kirjoituskerta

Kirjan nimi on Ylpeys ja Ennakkoluulo, jonka kirjoittaja on Jane Austen.

Romaani ilmestyi vuonna 1813 ja suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1922.

Romaanilaji on 1800-luvun romantiikan aikakausi ilmestymisvuodesta päätellen, mutta siinä on enemmän vaikutteita 1700-luvun augustolaisesta perinteestä, jolloin oli poliittisesti pitkä rauhan kausi ja porvariston merkitys kasvoi. Ylpeys ja ennakkoluulo on itsenäinen teos, eikä kuulu mihinkään sarjaan.

Valitsin tämän kirjan, koska olin kuullut paljon Jane Austenista ja hänen kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvista. En kuitenkaan koskaan ole katsonut elokuvia ja muut kirjailijan teoksetkin tuli luettua vasta tänä kesänä.

Oletan teoksen käsittelevän 1700- ja 1800-lukujen vaihdetta naisen silmin. Kaikki muut Austenin teokset luettuna voisin olettaa tämänkin teoksen tapahtumien sijoittuvan Englantiin. Odotan lukukokemusta innolla, koska tykkään romanttisista kirjoista ja aikakauden viehätysvoimasta. Lisäksi pidän Austenin tyylistä aloittaa romaani tytön ollessa nuori, ja lopettaa tytön kasvettua naimaikäiseksi saatuaan omakseen aviomiehen väärinkäsitysten ja kommellusten jälkeen.

Takakannessa kerrotaan kirjailijan olevan "Englannin hilpein klassikko". Lisäksi kerrotaan romaanin päähenkilön perheestä, johon kuuluu itse päähenkilö Elizabeth Bennett, hänen vanhempansa herra ja rouva Bennett ja päähenkilön neljä kaunista naimaikäistä siskoa. Tämän teoksen kerrotaan olevan kirjailijan pääteos, josta kirjailijan ääni kuuluu yhtä raikkaana ja eloisana kuin romaanin ilmestymisajankohtana, yli 190 vuotta sitten. Etukannessa on kuva naisesta ja miehestä poseeraamassa aikakaudelle tyypillisessä asussa. Kuva on peräisin BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo nimisestä televisiosarjasta vuodelta 1995. 1990-luvulla on nähtävästi ollut jonkintasoinen Jane Austen filmisointikuume Hollywoodissa, koska miltei kaikissa lukemissani Jane Austenin romaaneissa on ollut kannessa kuva romaanin elokuvaversiosta.

Luettuani aloituksen olen vielä enemmän innostunut jatkamaan kirjan lukua. Jo ensimmäisillä sivuilla oli juuri osuvaa huumoria, joka sai suupielet kääntymään hymyyn ja toivon romaanin jatkamaan samaa tapaa. Teos täyttääkin ennakko-odotukseni enemmän kuin oletin ja se on hyvä juttu. Oletin romaanin olevan vakavampi sävyisempi kuin muut kirjailijan teokset, koska romaanin nimi johti minut kuvittelemaan niin, mutta onneksi harhakuvitelmani muuttuivatkin toisiksi.

Toinen kirjoituskerta

Kirja jaksaa vielä kiinnostaa ihmisiä aina kiinnostaneiden ihmissuhdekiemuroiden ja henkilöhahmojen menneisyyden avautumisen takia, joihin kirja nojaakin. Kirjailijan menneisyyttä tutkimalla sain selville, että hän asui elämänsä loppuun asti yhdessä äitinsä ja sisarensa kanssa, ja Austenin elämä keskittyikin perheen ja sukulaisten ympärille, ja samaa kuviota hän toisti romaaneissakin. Romaanissa ihmiset ja heidän tekemisensä ovat pääosassa, eikä romaaneissa ole tuulahduksia politiikan maailmasta.

Päähenkilö on nokkela sanainen Elizabeth Bennett, joka on älykäs ja viehätysvoimaa täynnä. Päähenkilö vie tarinaa sutjakasti eteenpäin nokkelin kommentein, joita hän varsinkin vastakkaiselle sukupuolelle useimmiten sanoo. Romaani keskittyykin seuraamaan hänen toimiaan rakkauden ja onnen löytämisessä, varsinkin yhden tietyn herra Darcyn kohdalla.

Romaanissa on lisäksi esillä päähenkilön perhe, johon kuuluu sarkastista huumoria jakeleva herra Bennett, hänen hössöttävä vaimonsa rouva Bennett ja heidän neljä kaunista tytärtä nimiltään Jane, Mary, Kitty ja Lydia päähenkilön lisäksi. Siskokset ovat naimaikäisiä ja pitävätkin silmänsä auki tulevan aviomiehen toivossa. Päähenkilö siskonsa Janen kanssa ovat järkevimmät siskokset ja pitävät pään kylmänä miesten suhteen, mutta nuoremmat sisaret ovat hulluina upseeriherroihin ja puhuvatkin niistä herkeämättä, josta varsinkin isä ei ole kovinkaan innoissaan, koska kuka hyvä isä nyt vapaaehtoisesti haluaisi lähettää tyttärensä kotoaan pois toisen miehen tykö! Perheen tytärten on kuitenkin päästävä hyviin naimisiin, jotta Bennettien talous olisi taattu. Herra Bennett onkin kohtaloonsa alistunut järkevä mies ja perheensä naisväen tahdon alla.

Elizabeth ja Jane Bennett ovat perheensä vanhimmat tyttäret ja hekin ovat siskostensa tavoin vastakkaisen sukupuolen lumoissa ja heidän ihastuksensa ovatkin vasta paikkakunnalle muuttaneet herra Bingley ja hänen ystävänsä Darcy, jotka ovat toistensa vastakohtia: herra Bingley on sosiaalinen ja mukava kun taas herra Darcy on ylpeä ja etäinen. Herrat ovat rikkaita poikamiehiä ja nämähän sopivat Bennettien vanhemmille hyvien rahojen johdosta. Jane ja herra Bingley ovat kuin toisilleen luotuja ja ovatkin kunnon kyyhkyläispari. Elizabeth on vähän jäykempi, eikä haluaisi naimisiin mistään hinnasta. Neitokaista liehittelee kuitenkin monta herraa Herra Darcyn lisäksi, kuten herra Collins, joka on herra Bennettin serkku, ja joka perii herra Bennettin tilan tämän menehdyttyä, ja herra Wickham miellyttävällä käytöksellään.

Romaanien henkilöt toimivat aikakautensa vaatimien tavoin, jolloin odotettiin miehiltä ja naisilta tietynlaista käytöstä. Naiset lähinnä koulutettiin kunnon äideiksi ja miehillä koulutus oli miltei elinehto. Jos suvulla ei ollut pitkien perinteiden tuomaa arvokkuutta ja asemaa, pönkitettiin omaa asemaa ulkoisin merkein. Monesti rahan katsottiin olevan kulkevan yhdessä aseman ja merkittävyyden kanssa. Saman tilanteen huomaa myös romaanissa,  kun herrat joilla oli rahaa ja asemaa saivat paljon huomiota naisilta, mutta miehet, joilla omaisuutta oli varsin vähän olivat naisten mielestä alempi arvoisia. Hyviin naimisiin meno oli sen ajan tärkein tehtävä naiselle, eikä rakkaudella ollut yhtä paljon tekemistä asian kanssa kuin aviomiehen varakkuudella. Vanhemmat panostivat monesti esikoisiinsa saadakseen heidät hyviin naimisiin ja nuoremmat lapset laitettiin toisarvoisiin naimisiin. Vanhemmilla on omat suosikkinsa, joille annettiin rakkautta enemmän kuin muille perheen lapsille. Romaanissa Elizabeth ei ole äitinsä suosikkilapsia vaan äidin rakkauden suurimmillaan saa Lydia, joka on äitinsä lellikki ja hemmoteltu tytär. Elizabeth saa kuitenkin isältään kaiken tarvitsemansa huomion.

Päähenkilö tulee hyvin toimeen isänsä herra Bennettin, siskonsa Janen ja hyvän ystävänsä neiti Charlotte Lucasin kanssa. Nämä tukevat ja kannustavat päähenkilöä tekemään asiat, kuten hän parhaaksi näkee. Päähenkilö hyvin tulee myös toimeen myös nuorten miesten kanssa, mutta henkilöt, jotka itse puhuvat nenäkkäästi tai ikävystyttävällä tavalla vastaa päähenkilö heille samalla lailla. Elizabethilla onkin kiivasta sanan vaihtoa herra Collinsin kanssa. Mielistelevä, omahyväinen ja aikansa arvoja jakeleva herra Collins kuvittelee olevansa mitä jaloin, hienostunein ja järkevin mies, joka aikoo auttaa serkkunsa kaunista tytärtä Elizabethia menemään hyviin naimisiin itsensä kanssa. Tämä vihastuttaa Elizabethia ja neitokainen vastaakin kieltävästi herra Collinsin kosimiseen, koska ei kukaan oman arvonsa tunteva nainen halua miehen komentelevan ja määräilevän itseään.

Kirjailija kertoo päähenkilöstä ulkonäön, kuinka sievä hän on ja iän käyttäen subjektiivista ajanmittaria, kuten olemisesta parhaimmassa naimaiässä. Luonteen laadun saa lukija päätellä itse, kuten päähenkilön sanomisista ja tekemisistä. Sivuhenkilöistä kerrotaan taustaa, mutta luonteen laadun lukija saa taas itse päätellä, mutta päähenkilön tehtyä henkilöstä jonkinlainen määritelmä omaksuu lukijakin tämän ajatuksen.

Henkilöt romaanissa ovat uskottavia ja huomaa, että kirjailija on tutkinut erilaisia luonteenpiirteitä ja kertookin niistä oikein mehukkaasti. Uskottavuutta lisää se, että jokaisella henkilöllä romaanissa on menneisyytensä, eikä heistä kerrota vain pintapuolisesti riippumatta hahmon tärkeydestä tarinan kulkuun. Nykyaikaan verrattaessa voi omastakin tuttavapiiristä löytää samanlaisen luonteenlaadun omaksuneita ihmisiä ja sukupuolten käyttäytyminenkään ei ole kovin muuttunut parin sadan vuoden saatossa.

Pidän eniten päähenkilöstä ja tämän siskosta Janesta, koska itsellänikin on siskoja, joiden kanssa toivoisin tulevaisuudessa juttelevan yhtä avoimesti. Elizabeth ja Jane ovat luonteeltaan mitä ystävällisimpiä ja mukavalta kuulostavia henkilöitä, jotka lukija toivoisi itselleen ystäviksi. On ihanaa seurata siskosten suhdetta naapurin poikamiesten kanssa ja mikä parhainta herrat ovat toistensa parhaita kavereita. Mikä parahin ihmissuhdeasetelma!

Kolmas kirjoituskerta

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun alun Englannin maaseudulle, jossa on porvaristoa ja ylimystöä. Päähenkilön perhe on porvaristoa, herra Collins papistoa, herrat Darcy ja Bingley herrasmiehiä, joiden vanhemmat ovat ylimystöä.

Ympäristö on todellinen, vaikka henkilöhahmot ovat fiktiivisiä. Tapahtumat sijoittuvat Englannin maaseudulle tarkemmin sanottuna Hertfordshiren maakuntaan, jossa fiktiivisesti sijaitsee Bennettien koti nimeltään Longbourn ja herra Bingleyn talo Netherfield Park. Teoksessa liikutaan kolmessa erissä maakunnassa nimiltään Hertfordshire, Derbyshire ja Kent. Toiseksi jälkimmäisessä sijaitsee herra Darcyn Pemberley talo ja jälkimmäisessä  asuu herra Collins uuden Charlotte-vaimonsa kanssa. Teoksessa mainitaan myös oikeita kyliä ja kaupunkeja, kuten Brighton ja Lontoo. Brightoniin päähenkilön nuorempi sisar Lydia matkustaa katsomaan ja seurustelemaan upseerien kanssa, josta seuraa myöhemmin avioliitto keimailevan herra Wickhamin kanssa. Lontoo on taas miltei aina ihmisten puheissa korkeiden seurapiirien ja siivottoman elämänlaadun omaavana kaupunkina.

Elämä maaseudulla on rauhallista, jossa on samat naapurit monta vuotta ja seurapiiritkin siitä luokkaa. Ympäristö laittaa henkilöille tiettyjä käyttäytymisnormeja, joita pitää myöskin noudattaa. Romaanin henkilöt ovat seurapiiriin kuuluvia, ja ainoastaan suuri skandaali tai aseman ja arvon menestys voi johtaa seurapiiristä pois. Ihmiset kutsuvat toisiaan päivälliselle harva sen päivä, joilla syödään, juodaan ja seurustellaan, ehkä tanssitaan, mutta varmana pelataan erilaisia seurapelejä. Päähenkilö on luonteiden tutkija ja hänen suurinta hupiaan onkin tutkia tällaisissa tilaisuuksissa ihmisten luonteita, joka on pienissä ja samoissa piireissä melko turhauttavaa, mutta se ei päähenkilön mieltä masenna. Kun päähenkilö istuu ja seurustelee tuttaviensa kanssa, siskoista vanhin - Jane seuraa myöskin vierestä. Nuoremmat siskokset taas ovat enemmän parrasvaloissa, mutta eivät kuitenkaan kauneutensa, kuten isosiskonsa vaan taitojensa ja keimailujensa takia. Mary on kolmanneksi vanhin tytär, joka on innokas soittaja, vaikka ei suinkaan hyvä sellainen. Lydia on nuorimmainen ja innokas flirttailemaan sekä seurustelemaan nuorien upseeriherrojen kanssa ja Kitty seuraa häntä perässä. Hillitty olomuoto seurustelussa olisi kuitenkin miellyttävämpää, kuten vanhemmat sisarukset tekevätkin.

Henkilöt vaikuttavat ympäristöön mielipiteillään ja teoillaan. Esimerkiksi romaanissa kohdassa, kun herra Darcy huomaa ystävänsä herra Bingleyn kiinnostuneen liikaa Bennettien vanhimpaan tyttöön, hän vie ystävänsä muualle tuosta liian heikot tunteet ystäväänsä kohtaan omaavasta neitosesta. Oikeasti Jane Bennett oli korviaan myöten rakastunut, lainatakseni kyseisen henkilön omaa mielipidettä asiasta. Henkilöt ovat vain ihmisiä ja tekevät omien halujensa mukaisia tekoja.

Teoksessa on kaikkitietäväkertoja, joka kertoo henkilöiden menneisyyden. Päähenkilön näkökulmasta aistein havaitaan nykyisyys ja lisäksi kuullaan päähenkilön ajatukset ja aikeet. Lukija saa uusia tietoja tapahtumista yhtä aikaa päähenkilön kanssa. Välillä kuitenkin päästään kuulemaan muiden romaanien henkilöiden ajatuksia, mutta pääsäätöisesti ne ovat Elizabethin. Romaanin lopussa on yhteenveto tulevaisuudesta.

Kertoja on melko puolueeton, mutta myöskin samalla naisten mieltä ja tekoja kunnioittava, koska romaanin kirjoittaja on nainen. Mutta naistenkin huonoa käyttäytymistä halveksitaan, ja tilanteessa syypää voi olla mies että nainen. Romaanissa on luotettava kertoja, johon voi luottaa ja nojata johtopäätöksiä kirjan tapahtumista. Kertoja jättää tilaa henkilölle, siten ettei kerro heistä paljoakaan ulkonäöllisesti ja luonteenkin lukija saa melkein itse päätellä päähenkilön tehtyä ensin omat tulkintansa.

Neljäs kirjoituskerta

Romaani keskittyy Elizabeth Bennettin ja herra Darcyn suhteeseen, jonka rinnalla nähdään myös Jane Bennettin ja herra Bingleyn rakkautta ensisilmäyksellä -suhde. Kun Jane ja herra B. olivat jo suhteensa alkuvaiheilla toisissaan kiinni, alkoi Elizabethin ja herra Darcyn suhde hitaasti ja kompuroiden. Herra Darcyn ylpeätä ensivaikutelmaa hiostaa herra Wickhamin arveluttavat paljastukset herra Darcyn ja hänen menneisyydestä, jonka päähenkilö omaksuu totuudeksi asiaa kyseenalaistamatta. Kun herra Bingley oli ystävänsä herra Darcyn mielestä jopa liiaksi ihastunut asemaltaan alempiarvoiseen tyttöön, vei Darcy ystävänsä muualle ajatuksiaan selvittämään. Bennettien esikoinen on nyt kahden vaiheilla: rakastaako vaiko eikö rakasta miestä, joka nyt lähtee vasta muuttaneesta kaupungista yhtä nopeasti pois kuin tulikin. Vähän ajan päästä Jane saa kuulla, että herra Bingleytä liehittelee uusi nainen, ja että Jane ei merkitse herra Bingleylle mitään. Samoihin aikoihin Bennettien talouteen muuttaa viikoksi asumaan herra Collins, joka on pappi läheisessä kylässä ja asemalta arvokkaan naisen suosiossa. Herra Collins tuli Bennettien kotiin katsomaan vaimoa itselleen ja huomaa Elizabethin, jota hän kosiikin, mutta Elizabeth antaa hänelle rukkaset. Kun herra Collinsia ei lykästänyt Bennettien neitien kanssa, osuu hänen silmänsä Elizabethin ystävättäreen Charlotte Lucasiin, jonka kanssa Collins menee naimisiin hyvin pian. Kun vastanaineet muuttavat aviomiehen taloon, matkustavat Elizabeth ja Janekin pois kotoaan - Jane herra Bingleyn siskon luo ja Elizabeth herra Darcyn kotiseudulle tietämättään. Janella ei ole hyvät oltavat herra Bingleyn siskon luona, kun ei edes tavannut ihastustaan herra Bingleytä. Elizabethille selviää paikanpäällä, että herra Darcy asuu siellä ja sattumien johdosta Elizabeth pääseekin tutkimaan herra Darcyn kotitaloa. Pian päähenkilö tapaakin paikan isännän herra Darcyn ja kummatkin ovat yhtä yllättyneitä toistensa tapaamisesta. Parin päivän päästä herra Darcy kosii Elizabethia, mutta Elizabeth kieltäytyy päättäväisesti.

Jännitystä luodaan romaaniin kerronnan ja tapahtumapaikan kuvauksella. Jännittävässä tilanteessa päähenkilö on useimmiten yksin, joko puistossa kävelyllä tai huoneessa tekemässä käsityötään. Päähenkilön luo tulee vieraaksi yllättävästi henkilö, jota ei voitu ollenkaan odottaa tultavaksi ja henkilöt alkavat jutella nokkelin ja osuvin kommentein, jolloin odottamaton vieras kertoo yllättävän jutun.

Romaanissa ei esiinny takaumia tai ennakointeja. Menneisyyttä kertovat henkilöt vain puheessaan, eikä tulevaisuutta tiedetä.

Dialogia on romaanissa aika paljon, mutta sopivasti kerrallaan. Henkilöiden sanomisien välillä mainitaan puhujien naamojen liikkeitä, kuten hämmentyminen tai vihasta punehtuneet kasvot. Dialogi tuntuu aidolta ja sitä on voitu hyvinkin käyttää 1700-luvulla. Kohteliaisuudet puheessa ovat olleet tuolloin arkipäiväistä, mutta nykypäivään verrattuna kieli tuntuu vanhahtavalle. Vanhahko dialogi kuuluu kuitenkin asiaan, kun teos sijoittuu pari sataa vuotta menneisyyteen. Kuvailua on sopivasti, vaikka tapahtumapaikkojen tarkkaa näköä ei kerrota saati jokaisen henkilön ulkonäköä.

Teoksen keskeisimmät tapahtumat käsittelevät ihmissuhteita, eikä romaanissa esiinny suuria juonta mullistavia tapahtumia useastikaan, mutta pikkuisia yhtä mittaa.

Viidennes kirjoituskerta

1700-luvulla naisen piti olla hillitty, viisas ja kaunis, eikä räväkkä ja flirttaileva naikkonen, joka on nykyaikaa on suurena naisihanteena. Teos jaksaa pitää yllä mielenkiintoa, koska romaani kuvaa hyvin menneen ajan naisia, joita oli montaa sorttia. Sisarusasetelma on myös hyvä pitämään mielenkiintoa yllä, koska itsellänikin on pikkusisaruksia, joten on mukavaa lukea kirjojen henkilöistä, joihin on itse helppo samaistua.

Teoksessa ihastuttaa se, että ennen oli olemassa herroja, jotka kirjaimellisesti pelastivat neitoja hädästä ja neidon sukuakin. Romaanissa Elizabeth on viisaimmasta päästä perheessään ja joutuukin häpeämään muuta perhettään, kuten keimailevaa Lydia -siskoaan, joka karkaa yhdessä herra Wickhamin kanssa Brightonista, jossa Lydia oli lomailemassa. Herra Darcyn rahallisella avustuksella herra Wickham ja Lydia saadaan naimisiin, jolla karkaaminen saadaan silotettua. Herra Darcy pelastaakin Elizabethin jokaisessa pelastamis-sanan merkityksessä.

Teoksen henkilöhahmot ovat mielenkiintoisesti kerrottu ja se ihastuttaa minua kovin. Päähenkilön sisarukset ja muutkin perheenjäsenet ovat koomisia, kuten tyhmiä, yli-innokkaita ja sopimattomasti käyttäytyviä. Vaikka päähenkilössä on myös vikoja, onnistuu Austen kääntämään ne hyveiksi ja kiinnostaviksi luonteenpiirteiksi. Voisinkin sanoa tämän takia Austenia uudeksi suosikkikirjailijakseni.

Tärkein havaintoni päähenkilöstä on se, että hänkin omistaa tunteet. Romaanin alku antaa olettaa päähenkilön olevan kivisydäminen, eikä mihinkään tyytyväinen, mutta onneksi romaanin loppua kohden hänenkin sydämensä sulaa. Pidin myös hyvänä asiana, ettei päähenkilö koko ajan yritä olla nokkelasanainen ja itse täydellisyys vaan ihan kuin kuka tahansa nuori nainen, joka tekee virheitä, nolostuu, häpeää huonosti käyttäytyvää perhettään ja menee pala välillä kurkkuun. Päähenkilöllä on hyveensä, mutta myös särönsä, joka on vain hyvä, jotta lukijan on helppo samastua häneen.

Arvelen päähenkilön menevän naimisiin herra Darcyn kanssa, joka on mielestäni hyvä valinta verrattuna tekopyhään herra Collinsiin ja pahamaineiseen herra Wickhamiin. Mielestäni Elizabethille juuri sopiva henkilö on herra Darcy, jotka ovat kummatkin valikoivia maultaan.

Loppuratkaisuna on päähenkilön pääseminen naimisiin, jossa hän on onnellinen aviomiehensä kanssa. Lisäksi naimisiin arvelen Janen menevän avioon herra Bingleyn kanssa. Loput Bennettien siskoksista ovat elävät onnellisesti valitsemallaan tiellä.

Kuudes kirjoituskerta

Käännekohtana romaanissa oli Elizabethin ja herra Darcyn tapaaminen Darcyn kotikylässä, jolloin kummankin käytös oli sen luontoista, ettei menettely ollut kaveripohjalla. Tilanne oli hämmentävä, mutta silloin selvisi ettei herra Darcy ollut menettänyt rakastavia tunteita Elizabethia kohtaan ja että Elizabethilla oli vielä toivoa saada herra Darcya kosimaan uudelleen.

Avainkohtana oli herra Darcyn Elizabethille antama kirje neitosen rukkasten jälkeen, jossa selvisi menneisyys herra Darcyn ja herra Wickhamin kesken. Lisäksi paljastui epäilyttäviä seikkoja herra Wickhamin menneisyydestä, jolloin herra Wickhamin luoma täydellinen kuva itsestä särkyi. Kaikki kirjeessä puhuu herra Darcyn puolesta: kuinka hän on hyvä ja avulias, eikä ollenkaan sellainen kuinka hänen käytöksensä antaa olettaa. Herra Darcysta luodaan täydellisen miehen perikuva lukijalle ja kun lukija suree Elizabethin antamia rukkasia näin täydelliselle miehelle, huomaa itse päähenkilökin virheensä ja alkaa katumaan sitä. Näin alkaa päähenkilön ja lukijan yhteinen seikkailu herra täydellisen hankkimaan takaisin itselle.

Teoksen loppuratkaisuna kuuluu, että naimisiin meno on kannattavampaa rakkauden kannalta pitkän tuttavuuden jälkeen kuin epävarmalla pohjalla olleen suhteen jatkaminen avioliitoksi. Onnellisen avioliittoelämän Bennettien siskoksista elävätkin Elizabeth ja Jane, joiden ystävyyden suhde oli pitkäaikaista eikä hätiköityä naimisiin menoa, kuten Lydia teki herra Wickhamin kanssa, eikä heidän suhteensa ollutkaan loppujen lopuksi niin hyvää kuin he antoivat nopealla avioliitollaan olettaa.

Aukkoina oli henkilöiden iät, jotka pääasiallisesti kerrottiin subjektiivisella ajanmittaria käyttäen. Kaupunkien nimiä ei kerrota vaan aina mainittiin talo nimi, johon

oltiin matkalla, eikä maisemaakaan kovin paljoa kuvailla.  Romaanissa ei kerrota tarkemmin itse häistä, joita niin kovin odotettiin. Enintään hermoillaan uuden juhlamekon puuttumista, muttei syötävistä tai muusta häihin kuuluvista jutuista.

Romaanin lopussa, kun kerrottiin kuinka avioliitto elämä pariskunnilla sujui, ei mainittu vuosia, koska aika, jonka he viettivät yhdessä ei olisi ollut luultavasti tarpeellista mainita avioliittovuosissa. Kirjan ilmestymisaikana hääjuhla ja vuosien määrä avioliitossa oli luultavasti paljon vähäpätöisempi asia kuin nykyään.

Kirjailija haluaa sanoa lukijalle, kuinka mutkikkaita Englannin hienostopiirien käytös- ja moraalikuviot olivat 1700-luvulla, ja Austen antaa ymmärtää, kuinka naurettava ajatus sääty-yhteiskunta oli. Austen rikkookin rajoja laittamalla naimisiin erisäätyisiä ihmisiä.

Kirjailija laittaa myös miettimään, kuinka tärkeätä onkaan hyvä kasvatus ja opetus lapsuudessa, ja kuinka suuret vaikutukset onkaan lapsena opituilla asioilla ja sopimattomien luonteenpiirteiden hellimisellä tulevaisuudessa. 

Kirja laittaa miettimään 1700-luvun naisen tärkein tehtävää, joka oli päästä hyviin naimisiin. Kuinka olla hyvä vaimo ja äiti, opetettiin koulussa ja kotona. Koko lapsuus valmennettiin tyttöä miellyttämään tytön tulevaa aviomiestä, jota tyttö ei edes aina saanut itse valita. Rakkaudellahan pitäisi olla jotain tekemistä avioliiton kanssa, muttei aina: naimisiin mentiin rahan ja pakon edestäkin. Ennen oli toisin kuin nykyään, mutta vielä nykyäänkin tytöt leikeissään unelmoivat täydellisistä häistä täydellisen aviomiehensä kanssa, joka on ollut jokaisen tytön ja naisen unelma aikojen alusta asti.

Olen lukenut kaikki Jane Austenin teokset ja ne käsittelevät naimisiin menoa ja sitä edeltävää miehen etsintää. Kaikissa on sama kuvio, mutta naiset ovat eri säädyissä ja perhesuhteissa. Jokainen teos on omanlaisensa lukukokemus, vaikka teemat ja aiheet olisivatkin samat.

J.R.R. Tolkien - Taru Sormusten Herrasta

Taru sormusten herrasta -kirjan lukemiseen kului rutkasti aikaa, mutta kaikki oli vaivan arvoista. Näin paksun kirjan (893 sivua) lukemisen aloittaminen on vaikeinta. Kaverini sanoi, että ei ollut jaksanut lukea edes kirjan alussa olevaa prologia loppuun. Tuttu tunne minullekin, joka 12 -kesäisenä tarttui tähän kirjaan, mutta sen jälkeen teos jäi kauaksi aikaa kirjahyllyyn, kunnes 2013 helmikuussa mielenkiintoni heräsi Hobitti-leffan myötä Taru Sormusten Herrasta-kirjaan ja nyt heinäkuun lopussa sain luettua tuon tiiliskiven. Voin olla ylpeä itsestäni!

Tämä eeppinen teos imaisee lukijansa koukuttavasti maailmaan, jossa vastakkain ovat hyvä ja paha, joiden takia maa on hyvin epätasa-arvoinen ja veri virtaa maassa. Pahan valtakauden jatkumisen voi estää vain ikiaikaisen Sormuksen tuhoaminen ja tämä tärkeä tehtävä on annettu pienelle, muttei tyhmälle hobitille -Frodolle.

Frodo lähtee ikimuistoiselle matkalle, joka hänen oli alkajaisiksi suoritettava yksin, mutta matkamies saa ystäviä mukaansa matkalle ja lisää tulee matkanvarrella. Kuitenkin jokainen kulkee elämänpolkuja yksin, kuten käy Frodollekin. Hänen uskollinen palvelijansa ja ystävänsä Sam seuraa häntä matkan loppuun asti ja on hänen tukenaan ihan kuolemaan saakka. Frodon ja Samin ystävyys ja sen kuvaus on yksi parhaista mitä olen koskaan lukenut.

Leffat ennen kirjaa katsoneena, voin sanoa että oli tietynlaisia odotuksia juonen ja hahmojen suhteen. Muistan lukiessani miettineeni millaiseksi paikat leffassa näytettiin ja vastasiko se kirjan kuvausta jne. Hahmot oli kuvattu väljästi ja vähän salaperäisesti, joka antoi lukijalle tilaa kuvitella mielessään paikan ja henkilöt. Eniten minua kummastutti, että Enttien vesiä juoneena Merri ja Pippin kasvoivat pituutta huimasti. Lisäksi järkytyin, kun teoksen lopussa ilmestyi tuttuun ja turvalliseen Kontuun itse Saruman, vaikka leffassa juttu meni aivan toisin. En olisi leffassa kaivannutkaan loppuun mitään uutta juonenkäännettä 3 tunnin katsomisen jälkeen, vaikka Kuninkaan paluussa on aika mitään sanomaton loppu, koska oli odottanut koko ajan "ympyrä sulkeutuu"-tunnetta. Aina ei voi voittaa.

Kirjan mukana tuli piirretty kartta, josta oli näppärä seurata kirjan tapahtumia ja laskea välimatkoja eri paikkojen välillä.

"Mutta ne tarinat, joissa on onnellinen loppu, ei aina ole niitä parhaita tarinoita kuunnella, vaikka olisivatkin niitä mihin on mukavinta itse joutua! Minkähänlaiseen tarinaan me on jouduttu? -Sam Frodolle