Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä

Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä elokuvan ja kirjan vertailuun menikin lähemmäs kuukausi aikaa. Ensin katsoin leffan, jonka jälkeen kiinnostuin lukemaan kirjan. Leffa oli aluksi hyvä, mutta kirjan lukemisen jälkeen arvoini leffasta huononi toisen katselukerran jälkeen. 

Mikael Niemen esikoisromaani Populärmusik från Vittula ilmestyi Ruotsissa vuonna 2000 ja hyvän menestyksen myötä päätti Reza Bagher ohjata kirjasta ruotsalaiselokuvan vuonna 2004. Juoneltaan kirja ja elokuva ovat hyvin samankaltaiset, joten niiden vertailu ei ole hankalaa.

Kirja ja elokuva kertovat kahden pojan tarinan Ruotsin Pajalassa. Kummassakin teoksessa tarinaa kerrotaan Matin lapsuuden ja nuoruuden muisteluiden kautta. Elokuvassa tapahtumat sijoittuvat murrosikään, kun taas kirjassa kerrotaan lapsuudestakin enemmän.

Kirjan päähenkilöt ovat Matti ja Niila, joiden kasvukertomusta teoksissa seurataan. Kirjassa päähahmona on Matti, mutta elokuvassa Niilasta on tehty myöskin keskeisempi hahmo. Ulkonäöllisesti Matista ei kerrota paljon mitään kirjassa, joten hänet on helppo yhdistää elokuvassa esitettyyn Mattiin. Niilaa kuvaillaan enemmän kirjassa, joten kun hänet ensikertaa näkee elokuvassa, on se aika paljon ristiriidassa kirjassa kuvailtuun pikkupoikaan.

"Hänellä oli omituisen pienet kasvot. Pää oli sinänsä normaali, mutta kasvonpiirteet levittäytyivät aivan liian pienelle alueelle. Ne olivat kuin ison, nahanvärisen jalkapallon kylkeen liimatut nukenkasvot. Hiukset olivat epätasaiset, kotona kynityt, ja otsassa irtoamaisillaan oleva rupi."

Tarina alkaa teoksissa Matin vuorikiipeilystä ja vuoren päällä hän päätyy suutelemaan metallilaattaa, johon jää kielestään kiinni. Elokuvassa muistelu alkaa tästä ja vasta elokuvan lopussa muisteluiden lomassa Matti pääsee tukalasta tilanteesta kirjaimellisesti kusemalla itsensä irti. Kirjassa vuoren tapahtumat käydään läpi jo teoksen alussa olevassa esipuheessa. Matin lapsuuden muistelut alkavat ensimmäisessä luvussa, jossa mukaan tulee myös Niila. Kirjan jatkuessa eteenpäin Matin muisteluiden lomassa tulee viittauksia myös Matin nykyhetkeen, kuten hänen työstään ruotsinopettajana Sundbybergissä ja siellä tuntemaansa kaipuun tunnetta sydämessään, joka toteuttamattoman unelman jälkeen voi jäädä.

Kirjassa on selkeät kappalejaot, joista jokainen kappale kertoo oman pienen tarinansa. Tarina alkaa, kun alle kouluikäiset Matti ja Niila ystävystyvät leikkikentällä ja vaikka toinen heistä ei aluksi osannutkaan puhua, ei se estänyt heidän menoaan. He keksivät oman salakielen, joka paljastuu myöhemmin radion esperanto-kielikurssin tuotoksi. Pajalaiset näkevät samoihin aikoihin kirkossa ensimmäisen elävän tummaihoisen, joka pienen kommunikaatio-ongelman takia oli mennä huonosti, mutta Niilan esperanton taidoilla onnistuu muitta mutkitta. Syksyn koitettua pojat lähtevät kouluun ja saavat huomata kotikylänsä pienuuden verrattuna muuhun maahan. Saatuaan ensimmäisen lukuläksyn pojat yrittävät oppia lukemisen alkeita, muttei hommasta tule yhtään mitään, koska kirjan heittely on paljon hauskempaa kuin sen sylissä pitäminen. Aapisen jälkeen lähtee poikien kätösistä lentoon katekismukset, kokoomateokset ja muu kirjahyllyn sisältö. Tästä Niilan isä tietenkään pidä vaan antaa kunnon selkäsaunan pojalleen Matin ensinnä karattua paikalta. Niilan isä Isak antaa isolle lapsikatraalleen selkäsaunaa aina kun tunsi siihen tarvetta ja vähän muulloinkin, mutta ei se Niilan menoa estänyt ja Matti auttoi kaveriaan ajattelemaan muuta kuin Niilan isän ankaraa kasvatusmenetelmää. Nuoresta iästään huolimatta pojat ei heitä estänyt mikään tuntemasta vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Heidän suosikkipuuhaansa olikin heitellä tyttöjä lumipalloilla talven riemujen lomassa. Keväällä Niilan isoäiti kuolee vanhuuteen ja hautajaisten jälkeen koittaa epäsovinnollinen perinnönjako. Isoäidin hautajaisiin Niilan serkkupojat Amerikasta toivat tuliaiseksi Beatlesin Rock 'n' Roll music-singlen, jota pojat myöhemmin kuuntelevatkin Matin isosiskon levysoitimesta. Pojat keksivät alkaa soittaa itserakennetuilla soittimilla ja muodostavat pienen bändin. Keskiasteelle tultuaan pojat saavat musiikinopettajan nimeltään Greger, joka auttaa poikia kitaran oikeaoppisessa näppäilyssä ja pojat löytävät lisäkseen kaksi muuta poikaa, jotka ovat heidän tavoin musiikista kiinnostuneita ja bändi on  muodostunut. Greger hommaa heille keikkojakin ajatuksena viedä pojat tähtiin. Niilan isä ei ollenkaan tykkää poikansa musiikkiharrastuksesta ja se tuokin pojalle surullisen mielen. Pisteenä i:n päälle on Niilan isoäidin haamun ilmestyminen pojan uniin luo kunnon sotkun pojan elämään. Pojat päättävät pyytää paikallisesta noidalta apua haamun karkottamiseen. Ryssi-Jussi nimisen noidan luona pojat ovat joutua hänen lumoihin, mutta pojat onneksi pääsevät kiipelistä nipin napin. Noita tarjosi pojille huumausaineita ja se sekoittaakin poikien päät muttei poikien tehtävän tekoa, joka on Niilan isoäidin palauttaminen takaisin tuonpuoleisen puolelle. Koko yöhän tulee vietettyä ulkosalla tehtävän takia ja pojat aamulla lähtevät kotia kohti. Kirjassa ei kerrota poikien kotiin paluusta, mutta elokuvassa asiaa valotetaan. Kohtauksessa Matti pyytää isoisää mukaansa saattamaan Niilaa kotiin, jotta isoisä puhuisi Isakille järkeä lasten oikeaoppisesta kasvatuksesta -tuloksetta. Myöhemmin kesällä koittaa Matin sedän häät, joissa ahmitaan ruokaa, mitellään voimilla, käydään saunassa ja Matti tekee lähempää tuttavuutta aikuisen naisen kanssa. Kesällä Matilla riittää kesätöitä rottien tappajana ja syksyllä koittaa pojilla kilpailu, jossa tarvitaan lujaa mieltä ja keskittymiskykyä, nimittäin kunnalliset viinanjuonnin nuortenmestaruuskisat. Matti on jo murrosikäinen ja isä päättää valottaa hänelle mitä nuorten miesten pitäisi tietää, ja isä opettaakin poikaansa kirjaimellisesti näkemään asiat eri tavoin kuin ennen. Matti ja Niila ovat kasvamassa aikuisiksi ja se näkyykin heissä itsenäistymisessä ja mielen uhmakkuudessa. Kun Niila ei ollut enää lapsi, hän pystyi näkemään paremmin isänsä harjoittaman vääryyden ja uhmaamaan sitä nyrkein ja sanoin, kuten hän isoveljensä kanssa tekeekin talvisella puiden haku kerralla. Niilan äitikin laitetaan myös ymmärtämään, että hänestä on myös muuksikin kuin kotiäidiksi. Pojat alkavat kiinnostua vielä enemmän tytöistä ja Matista tuleekin oikea naistenmies, kun taas Niila keskittyy enemmän kitaraansa. Kirjassa pojat soittavatkin viimeisen keikkansa Luulajassa pidettävissä amatöörikisoissa, jossa Matti ei tietyn tytön tavatessaan soita. Kirjan että elokuvan lopussa pojat kirjaimellisesti tulevat tienristeykseen. Talvisen tähtitaivaan alla pojat tulevat yhteisen tiensä päähän ja miettivät mihin tahtovat tulevaisuudessa. Elokuvassa maahan jää vain makaamaan Matti ja Niila lähtikin toteuttamaan unelmaa, jonka olisi pitänyt olla yhteinen kummallekin pojalle.  Siihen Pajalan muistelut päättyvät, kuten kertojaääni kirjan lopussa toteaa "Tähän tarina päättyy. Lapsuus, poikavuodet, ensimmäinen elämä, jonka elimme."

Teoksissa pääteemana on musiikki, joka yhdistää taustoiltaan erilaiset Matin ja Niilan. Ensikosketus rock-musiikkiin tulee pojille, kun he salaa kuuntelevat Matin isosiskon  matkalevysoittimesta Niilan isoäidin hautajaisiin matkustaneiden serkkupoikien Niilalle tuliaiseksi tuomaa Beatlesin Rock 'n' Roll music-singleä, ja se tekee heihin lähtemättömän vaikutuksen. Ei kestä kauankaan kun ystävykset soittelevatkin autotallissa itserakennetuilla soittimilla. Seitsemännellä luokalla pojat perustavat bändin, johon myöhemmin liittyy kaksi jäsentä lisää: Holgeri ja Erkki, jotka hankitaan teoksissa eri tavoin. Kirjassa Holgeri liittyy melkein itsestään bändiin lahjakkaana kitaristina, mutta elokuvassa pokien musiikinopettaja Greger selvästi suosittelee Matille ja Niilalle pojan ottamista bändiin, mutta näillä asiayhteyksillä ei ole suurta eroa. Bändin rumpali hankintaan teoksissa aivan erilaisilla tavoilla: kirjassa Erkki liittyy bändiin Matin kehotuksesta voitettuaan "kunnallisen viinanjuonnin nuortenmestaruuskisat", mutta elokuvassa ei juomiskilpailu-kohtausta ole, joten ohjaaja ratkaisi jutun siten, että Holgeri suositteli häntä. Bändin kantavin persoona on kirjassa Matti, kun taas elokuvassa se on Niila. Niilalla on bändin kannalta huomattava merkitys koko elokuvan ajan, mutta varsinkin leffan lopussa, kun bändi on kilpailemassa Luulajassa pidettävissä amatöörikisoissa. Kohtauksessa Matti on mennyt tytön perään ja bändi on väliaikaisesti hämmentynyt vaillinaisesta ryhmäkoosta johtuen, mutta onneksi Niila ottaa ohjat käsiinsä ja vie esiintymisen kunnialla loppuun. Kirjassa Matti ei ollut niin vastakkaisen sukupuolen lumoissa, joten bändi soitti ihan normaalisti nelihenkisenä amatöörikisoissa.

Kirjassa monia teemoja ja aiheita, joita elokuva käsittelee vähän tai ei ollenkaan. Kirjan ja elokuvan toinen pääteemoista on identeettiongelmat, joita Pajalassa asuvilla ilmenee. He eivät tunne olevansa ruotsalaisia, vaikka asuvatkin Ruotsissa eikä suomalaisia, vaikka käyttävätkin tätä kieltä puhuessaan. Kummastakin teoksesta välittyy sanoma, että ollakseen jotain pitää olla kotoisinkin jostakin. Pajalassa asuvat päähenkilöt tunsivat olevansa ulkopuolisia Ruotsista ja ulkopuolisia maailman menosta, koska Pajala on vain pieni piste Ruotsin kartalle, jos edes sitäkään, eikä pieni piste voi mitenkään vaikuttaa ison maailman tapahtumiin.

"Ajan myötä meille selvisi, ettei kotiseutumme itse asiassa oikeastaan kuulunut Ruotsiin. Me olimme liittyneet siihen aivan sattumalta. Alueemme oli muutaman aution jänkän muodostama lisäke, jolla asuvat ihmiset kykenivät vain osittain täyttämään ruotsalaisuuden vaatimukset. Me olimme erilaisia, hieman alempiarvoisia, hieman sivistymättömämpiä, henkisesti hieman köyhempiä. Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, torniojokilaaksoisia kirosanoja ja kommunisteja.

Kasvoimme puutteen keskellä. Emme aineellisen puutteen, siinä suhteessa meillä ei ollut hätää, vaan identiteetin puutteen. Me emme olleet mitään. Vanhempamme ei olleet mitään. -- Me mursimme suomalaisittain olematta suomalaisia, me mursimme ruotsalaisittain olematta ruotsalaisia.

Me emme olleet mitään."

Voisi sanoa, että pajalaiset potivat jonkin asteista alemmuuskompleksia ja heille tulikin omasta

syntyperästä ylitsepääsemätön ongelma, jonka pystyi korjaamaan vain muuttamalla toiseen kaupunkiin. Siitä tulikin teosten nuorten päähenkilöiden elämän kiintopiste, jota odotettiin innolla, mutta josta elokuvassa toinen päähenkilö tosipaikan tullen kieltäytyy.

"Ulospääsyyn ei ollut kuin yksi keino. Oli vain yksi vaihtoehto, jos halusi tulla joksikin, edes kaikkein pienimmäksi ja mitättömimmäksi. Nimittäin se, että muutti pois. Me opimme odottamaan sitä vakuuttuneina siitä, että se olisi elämämme mahdollisuus, ja me tottelimme kuuliaina. Västeråsissa me voisimme vihdoin kehittyä oikeiksi ihmisiksi. Tai Lundissa. Södertäljessä. Arvikassa. Boråsissa. Siitä syntyi jättimäinen evakkoliike. Muuttoaalto, joka tyhjensi koko kotiseutumme ja joka kummallista kyllä tuntui täysin vapaaehtoiselta."

Kirjassa esiintyy myös uskonnollisia ja poliittisia mielipiteitä, joita elokuvassa käsitellään vain vähän. Uskonnollisuus tulee Niilan lestadiolaisperheen kautta esille, jossa äiti vaikenee ja isä on todella väkivaltainen. Kirjassa kerrotaan lestadiolaisuudesta varsin ronskisti, joten lukija saa vain tietynlaisen näkökulman uskontoon. Tietysti lestadiolaisuuden tiukka kuri uskon asioihin ja ihmisten elämään ja joihin yhdistetään vanhankansan kasvatusopit ovat aikamoinen pakkaus, mutta tekstistä tulee kuitenkin lestadiolaisuuden huonot puolet esille. Elokuvassa lestadiolaisuus tulee esille lähinnä vain ison perhekoon ja nykyaikaisen teknologian puuttumisen myötä, eikä niinkään sanallisesti. Kirjassa puhutaan monesti vertauskuvallisesti, kuten Isakin antaessa selkäsaunan lapsilleen. Elokuvassakin on kohtauksia Isakin väkivaltaisuudesta, mutta ne on toteutettu viitteellisesti, kuten Isak vetämässä vyötänsä pois ja ottamalla niskasta lasta kiinni, jonka jälkeen  vie lapsen rankaistavaksi latoon.

"Pihaan pyöräili valkoasuinen ihminen, hohtava, sameaan valopilveen kietoutunut hahmo, joka rinkutti polkupyörän soittokelloa. Hän jarrutti äkisti. Hänen valtavat kouransa tarttuivat eläimiin, nostivat ne niskasta ilmaan ja löivät lanttuja yhteen niin että mäiske kävi.

 - Isä, he uikuttivat, isä, isä...

Valo himmeni, ja isä viskasi pojat maahan tarttuen heitä jaloista ja vetäen heitä edestakaisin pitkin hiekkatietä , yksi poika kummassakin kädessä, hän haravoi hiekkaa heidän etuhampaillaan, kunnes piha oli taas siisti ja sileä. Ja kun hän oli valmis, molemmat pojat itkivät, he itkivät ja olivat muuttuneet takaisin tavallisiksi pojiksi.

Kirjassa kerrotaan paljon pajalaisten poliittisista näkemyksistä, mutta niitä mainitaan elokuvassa vain pari kertaa. Kirjasta tuleekin ilmi, että politiikka kiinnosti tuon ajan ihmisiä jo nuorena. Yhdessä romaanin katkelmassa poikien bändi käy soittamassa Työväentalolla kommunistinuorten kokouksen jälkeen ja yksi bändin pojista saa päähän piston soittaa Neuvostoliiton kansallishymnin. Elokuvassa mainitaan kommunismi vain muutaman kerran ja silloinkin asiasta luodaan kielteinen käsite.

"Silloin kuului ulvaisu. Holgeri! Hän seisoi aivan kaiuttimen edessä, ja volyymi oli väännetty täysille. Huoneen täytti sähköinen ulina, ikkunalasitkin tärisivät. Sitten hän alkoi soittaa. Yksin, kiertävän melun säestyksellä. Hän ei katsonut lainkaan yleisöön päin. Hän laskeutui polvilleen ja nojasi kitaran lattiaa vasten, ravisti sitä kuin olisi yrittänyt kuristaa sen kaiuttimen suppilomaisten huulien edessä. Hän kynsi ulvovia kieliä. Melodia kuulosti tutulta. Säröiseltä ja huojuvalta kuin kaukainen radiolähetys mutta silti voimaa pursuavalta. Me muut vain tuijotimme Holgeria. Hän laskeutui selälleen. Kohotti kitaraa voimakkain nykäyksin kohti kattoa. Hänen silmänsä olivat puoliummessa ja hiki valui pitkin otsaa. Sitten hän taivutti päänsä taaksepäin ja alkoi soittamaan hampaillaan samaa omituisella tavalla tuttua melodiaa.

- Hendrix! Niila karjui minun korvaani.

- Parempaa! minä huusin takaisin.

Ja vasta silloin tajusin, mitä hän soitti. Neuvostoliiton kansallishymniä, niin että Työväentalon vanhat puuseinät paukkuivat."

Teoksissa kerrotaan myös kuinka 1960-luvun alkupuolella kehitys oli vihdoin ja viimein saavuttanut pohjoisen Pajalankin, jonne ylellisyystavarat, muoti ja musiikki tulevat , ja ovat  pienen Matin mielestä suuren muutoksen alku. Vittulanjänkän hiekkatie saa asvalttipäällysteen ja isosisko ensimmäisen levysoittimensa. Isälläkin on uusi Volvo Pv ja maailma päättyy Kiinaan, kuten isä Matille toteaa. Vaikka ihmiset ovat näin ison muutoksen edessä, ovat ihmiset itse pysyneet samanlaisina kuin ennenkin. He eivät ole seurallisia vaan hiljaisia ja sisäänpäin kääntyneitä erakkoja, jotka mieluiten viihtyvät omien ajatustensa kanssa, kuten seuraavassa romaanikatkelmasta tulee ilmi. Kirjassa annetaan ymmärtää, että Pajala on varsin ahdasmielinen kasvupaikka, jossa ihmiset ovat perinteisiinsä juuttuneita eivätkä siis ymmärrä Pajalan ulkopuolisesta maailmasta mitään.

"Puhuminen oli yksinkertaisesti lopetettu. Kenties ujouden, kenties vihan takia. Ehkä siksi, että se koettiin tarpeettomaksi. Vanhemmat avasivat suunsa vain syödessään, muulloin he nyökkäsivät ja osoittelivat halutessaan jotain, ja lapset ottivat heistä mallia."

Elokuvassa Pajala kuvataan 2000-luvun ihmisen silmien läpi ja paikasta huokuu 1960- ja 1970-lukujen asioiden puhtaus ja uutuus, kuten uusi teknologia, talojen sisustus, ihmisten muodin mukaiset vaatteet ja autot. Elokuva antaa ristiriitaisen käsityksen Pajalassa asuvista ihmisistä verrattuna kirjassa kuvailtuihin ihmisiin. Elokuvassa näyttelevät ihmiset ovat etelästä: sosiaalisia, avoimia ja ajatusmaailmaltaan mukana maailman tapahtumissa, kun taas kirjassa ihmiset olivat näiden vastakohtia.

Kirjassa kerrotaan kuinka Matin kotikorttelissa, jota kutsutaan kansanomaisesti Vittulanjänkäksi, vaikuttaa selkeästi sukupuoliroolit. Tornionjokilaaksoinen perinteisiinsä pysähtynyt maailma on kahtiajakautunut, eikä Matti koe kunnolla kuuluvansa kumpaakaan ryhmään. Miesten kuuluu tehdä vain miesmäisiä eli machomaisia hommia, eikä varsinkaan asioita, jotka kuuluvat naisten hommiin. Varsinkin poikien harjoittama kitaran rämpyttely ei ole torniolaaksoisessa yhteisössä ihan tavallisin harrastus ja se saakin Matin ja Niilan miettimään, että tekeekö se heistä vähemmän miehisempiä kuin esimerkiksi Matin isän suosittelema raskaan työn harjoittaminen.  Mies, joka tekee akkamaisia hommia, kutsutaan knapsuksi ja sellaiseksi joutuminen on Matille noloin ja ylitsepääsemättömin kohtalo. Poikien isät nimitäin ajattelevat mieheksi kasvamisen tapahtuvan aivan toisin tavoin. Elokuvassa sukupuoliroolit näkyvät vain näyttelijöiden tekemisien kautta ja sana knapsu merkityksineen mainitaan ainoastaan elokuvan alussa luoden kirjaa lukemattomalle hämmentyneen olon.

"Alussa keskustelimme usein Niilan kanssa siitä, voisiko meidän soittamistamme pitää knapsuna. Sana on meänkieltä ja tarkoittaa akkamaista, siis jotain sellaista, mitä yleensä vain naiset tekevät. Voi sanoa, että torniolaaksoisen miehen rooli perustuu vain yhteen asiaan. Siihen ettei ole knapsu. --

Rockmusiikin esittäjät ovat kaiketi yleensä miehiä. Rokkarin karisma on aggressiivisen miehinen. Ulkopuolinen voisi sen vuoksi äkkipäätään kuvitella, ettei rockmusiikki ole knapsua. Vasta-argumentiksi on kuitenkin sanottava, ettei sellainen rämpyttely ole oikeaa työtä. Päivä metsässä ja kaveri kusisi verta. Laulamistakin pidettiin tietysti epämiehekkäänä, ainakin Pajalan alueella ja selvin päin."

Kirjassa on hahmoja, joiden roolia on elokuvassa kasvatettu. Näistä yksi on Ryssi-Jussi, joka liittyy kirjassa vain yhteen tapahtumasarjaan, mutta elokuvassa on enemmän esillä tekemällä hommia kulkukauppiaana. Teoksissa kerrotaan, kuinka poikien pitää mennä pyytämään apua alueen tunnetuimmalta noidalta Ryssi-Jussilta, kun Niilan isoäiti alkaa kummitella pojalle. Ryssi-Jussi onkin omalaatuinen mies, joka käytti hametta, mutta jolle kukaan ei tullut uhoamaan tämän pelottavan olemuksen vuoksi.

"Meidän on mentävä tapaamaan Ryssi-Jussia.

Niila kalpeni. Sulki silmänsä. Ja kietoi kädet kaulansa ympärille kuin olisi työntänyt päänsä hirttosilmukkaan.

Ryssi-Jussi oli yksi Tornionlaakson viimeisistä aidoista kulkukauppiasta ja yksi seudun pelätyimmistä persoonista. Hän oli varismainen, kumaraselkäinen ukonkäppänä, ryppyinen kuin siemenperuna ja posket maksaläiskien peitossa. Hänellä oli koukkunokka, yhteenkasvaneet kulmakarvat  ja tyttömäisen paksut, punaiset ja kosteat huulet. Luonteeltaan hän oli hapan ja ivallinen, pitkävihainen ja kostonhimoinen. Kaikki välttelivät häntä, jos vain suinkin pystyivät. --

Siksi hän kulki loppuikänsä pukeutuneena hameeseen. Yleensä pitkään ja karkeatekoiseen, villasta kudottuun, joka hänellä pyhäisin oli tapana vaihtaa juhlavampaan mustaan. Lisäksi hän käytti aina huivia pitkien valkoisten hiussuortuviensa peittona, ja kotona pirtissä lepotaukoa pitäessään vielä kotikutoista esiliinaakin, mutta edes Tornionlaakson kovamaineisimmissa kylissä ei yksikään uskaltanut virnistellä. Sen sijaan ihmiset käänsivät katseensa ja tekivät tilaa, kun Ryssi-Jussi pyöräili vastaan kumarana, katse pistävänä ja hameenhelmat hulmuten. Tuo möreä-ääninen noita, harteikas kuin metsätyömies mutta läpikotaisin naismaisen kiero ja nokkela."

Henkilö, jolla on poikien elämään suuri merkitys on poikien musiikinopettaja Greger. Tämä omalaatuinen mies tuli Skoonesta hienolla kaksitoistavaihteisella polkupyörällä ja se oli tornionjokilaaksoista kovin kumma juttu. Vaikka herran puheesta oli vaikea saada selvää, ei kommunikaatio ollut ongelmana Greger tehdessä tuttavuutta kyläläisten kanssa. Hihnapyörä oli vienyt Gregeriltä oikeasta kädestä kaikki sormet ja jäljelle oli jäänyt vain epämuodostunut peukalo, mutta se ei ollut vienyt häneltä intoa soittaa kitaraa ja hän monesti kannusti Mattia ja Niilaa  heidän menettäessä uskoaan oppiakseen soittamaan kitaraa kysymällä heiltä: "Kuinka monta sorrrmea?" Mutta skoonelaisherralle oli aikamoinen järkytys nähdessään musiikinluokan soitinvaraston, joka täytyi mitä pikimmiten investoida, mutta elokuvassa että kirjassa Greger hankki uudet soittimet eri tavoin. Elokuvassa hän sai ne voittamalla vedonlyönnin siitä, että ehtiikö hän Kaunisvaaraan nopeammin kuin koulubussi. Kirjassa hän myöskin ajaa kilpaa koulubussin kanssa, mutta asia ei ollut kytköksissä koulun musiikinopetukseen. Mutta kirjassa että elokuvassa voitto on Gregerin.

"Jo ensimmäisenä työpäivänään Greger inventoi soitinvaraston, joka sisälsi riittävästi rytmikapuloita koko luokalle, kaksi tamburiinia, joista toinen oli haljennut, kaksi triangelia, puisen ksylofonin, josta fis ja a olivat hävinneet, vuotavan marakassin, kolmikielisen kitaran ja katkenneen rumpukapulan. Lisäksi varastossa oli parikymmentä koululaislaulukirjaa sekä kourallinen Olof Söderhjälmin Isänmaallisia Lauluja.

-Hyh, miten karrrmeaa! Greger mutisi.

Ja ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa, hän oli lypsänyt koulun budjetista rahasumman, jonka olemassaoloa ei ollut edes aavistettu, ja hankkinut rumpusetin, sähköbasson, sähkökitaran ja vahvistimen. Ja vielä upouuden levysoittimen."

Kirja että elokuva toimivat itsenäisinä teoksina, mutta ne luovat yhdessä toimivan kokonaisuuden. Elokuvissa suurin ongelma on kohtauksien irrallaan oleminen, kirjassa ne tietenkin ovat paljon yhtenäisemmin koottu. Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä on onnistunut kahden pojan kasvukertomus, jonka parissa viihtyy useammankin kerran. Mikael Niemen nokkela kerronta saa kirjan maailman avautumaan rikkaana ja rajattomana, ja Reza Bagherin onnistunut ohjaustyö lavastuksen ja näyttelijävalintojen suhteen on palkitsevan hyvää. Teoksissa käsitellään jokaisen ihmisen elämää koskevia asioita; ihmissuhteita, työtä, avioliittoa ja perhe-elämää, päihteitä, kulttuuria, kuolemaa sekä elämän monimuotoisuutta  lapsuuttaan muistelevan miehen silmin. Tämä kokonaisuudessaan tarkoittaa sitä, että Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä on onnistunut teos, joka sopii eri ikäryhmille ja on todellakin ansainnut palkintonsa ja lukuisat tunnustuksenosoituksensa