Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä elokuvan ja kirjan vertailuun menikin lähemmäs kuukausi aikaa. Ensin katsoin leffan, jonka jälkeen kiinnostuin lukemaan kirjan. Leffa oli aluksi hyvä, mutta kirjan lukemisen jälkeen arvoini leffasta huononi toisen katselukerran jälkeen.
Mikael
Niemen esikoisromaani Populärmusik från Vittula ilmestyi Ruotsissa vuonna 2000
ja hyvän menestyksen myötä päätti Reza Bagher ohjata kirjasta
ruotsalaiselokuvan vuonna 2004. Juoneltaan kirja ja elokuva ovat hyvin
samankaltaiset, joten niiden vertailu ei ole hankalaa.
Kirja
ja elokuva kertovat kahden pojan tarinan Ruotsin Pajalassa. Kummassakin
teoksessa tarinaa kerrotaan Matin lapsuuden ja nuoruuden muisteluiden kautta. Elokuvassa
tapahtumat sijoittuvat murrosikään, kun taas kirjassa kerrotaan lapsuudestakin
enemmän.
Kirjan
päähenkilöt ovat Matti ja Niila, joiden kasvukertomusta teoksissa seurataan. Kirjassa
päähahmona on Matti, mutta elokuvassa Niilasta on tehty myöskin keskeisempi
hahmo. Ulkonäöllisesti Matista ei kerrota paljon mitään kirjassa, joten hänet
on helppo yhdistää elokuvassa esitettyyn Mattiin. Niilaa kuvaillaan enemmän
kirjassa, joten kun hänet ensikertaa näkee elokuvassa, on se aika paljon
ristiriidassa kirjassa kuvailtuun pikkupoikaan.
"Hänellä oli
omituisen pienet kasvot. Pää oli sinänsä normaali, mutta kasvonpiirteet
levittäytyivät aivan liian pienelle alueelle. Ne olivat kuin ison, nahanvärisen
jalkapallon kylkeen liimatut nukenkasvot. Hiukset olivat epätasaiset, kotona
kynityt, ja otsassa irtoamaisillaan oleva rupi."
Tarina
alkaa teoksissa Matin vuorikiipeilystä ja vuoren päällä hän päätyy suutelemaan
metallilaattaa, johon jää kielestään kiinni. Elokuvassa muistelu alkaa tästä ja
vasta elokuvan lopussa muisteluiden lomassa Matti pääsee tukalasta tilanteesta
kirjaimellisesti kusemalla itsensä irti. Kirjassa vuoren tapahtumat käydään
läpi jo teoksen alussa olevassa esipuheessa. Matin lapsuuden muistelut alkavat ensimmäisessä
luvussa, jossa mukaan tulee myös Niila. Kirjan jatkuessa eteenpäin Matin
muisteluiden lomassa tulee viittauksia myös Matin nykyhetkeen, kuten hänen
työstään ruotsinopettajana Sundbybergissä ja siellä tuntemaansa kaipuun tunnetta
sydämessään, joka toteuttamattoman unelman jälkeen voi jäädä.
Kirjassa
on selkeät kappalejaot, joista jokainen kappale kertoo oman pienen tarinansa. Tarina
alkaa, kun alle kouluikäiset Matti ja Niila ystävystyvät leikkikentällä ja
vaikka toinen heistä ei aluksi osannutkaan puhua, ei se estänyt heidän menoaan.
He keksivät oman salakielen, joka paljastuu myöhemmin radion
esperanto-kielikurssin tuotoksi. Pajalaiset näkevät samoihin aikoihin kirkossa ensimmäisen
elävän tummaihoisen, joka pienen kommunikaatio-ongelman takia oli mennä
huonosti, mutta Niilan esperanton taidoilla onnistuu muitta mutkitta. Syksyn
koitettua pojat lähtevät kouluun ja saavat huomata kotikylänsä pienuuden
verrattuna muuhun maahan. Saatuaan ensimmäisen lukuläksyn pojat yrittävät oppia
lukemisen alkeita, muttei hommasta tule yhtään mitään, koska kirjan heittely on
paljon hauskempaa kuin sen sylissä pitäminen. Aapisen jälkeen lähtee poikien
kätösistä lentoon katekismukset, kokoomateokset ja muu kirjahyllyn sisältö.
Tästä Niilan isä tietenkään pidä vaan antaa kunnon selkäsaunan pojalleen Matin
ensinnä karattua paikalta. Niilan isä Isak antaa isolle lapsikatraalleen
selkäsaunaa aina kun tunsi siihen tarvetta ja vähän muulloinkin, mutta ei se
Niilan menoa estänyt ja Matti auttoi kaveriaan ajattelemaan muuta kuin Niilan
isän ankaraa kasvatusmenetelmää. Nuoresta iästään huolimatta pojat ei heitä
estänyt mikään tuntemasta vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Heidän suosikkipuuhaansa
olikin heitellä tyttöjä lumipalloilla talven riemujen lomassa. Keväällä Niilan
isoäiti kuolee vanhuuteen ja hautajaisten jälkeen koittaa epäsovinnollinen perinnönjako.
Isoäidin hautajaisiin Niilan serkkupojat Amerikasta toivat tuliaiseksi Beatlesin
Rock 'n' Roll music-singlen, jota pojat myöhemmin kuuntelevatkin Matin
isosiskon levysoitimesta. Pojat keksivät alkaa soittaa itserakennetuilla
soittimilla ja muodostavat pienen bändin. Keskiasteelle tultuaan pojat saavat
musiikinopettajan nimeltään Greger, joka auttaa poikia kitaran oikeaoppisessa
näppäilyssä ja pojat löytävät lisäkseen kaksi muuta poikaa, jotka ovat heidän
tavoin musiikista kiinnostuneita ja bändi on
muodostunut. Greger hommaa heille keikkojakin ajatuksena viedä pojat
tähtiin. Niilan isä ei ollenkaan tykkää poikansa musiikkiharrastuksesta ja se
tuokin pojalle surullisen mielen. Pisteenä i:n päälle on Niilan isoäidin haamun
ilmestyminen pojan uniin luo kunnon sotkun pojan elämään. Pojat päättävät
pyytää paikallisesta noidalta apua haamun karkottamiseen. Ryssi-Jussi nimisen
noidan luona pojat ovat joutua hänen lumoihin, mutta pojat onneksi pääsevät
kiipelistä nipin napin. Noita tarjosi pojille huumausaineita ja se sekoittaakin
poikien päät muttei poikien tehtävän tekoa, joka on Niilan isoäidin
palauttaminen takaisin tuonpuoleisen puolelle. Koko yöhän tulee vietettyä
ulkosalla tehtävän takia ja pojat aamulla lähtevät kotia kohti. Kirjassa ei
kerrota poikien kotiin paluusta, mutta elokuvassa asiaa valotetaan.
Kohtauksessa Matti pyytää isoisää mukaansa saattamaan Niilaa kotiin, jotta
isoisä puhuisi Isakille järkeä lasten oikeaoppisesta kasvatuksesta -tuloksetta.
Myöhemmin kesällä koittaa Matin sedän häät, joissa ahmitaan ruokaa, mitellään
voimilla, käydään saunassa ja Matti tekee lähempää tuttavuutta aikuisen naisen
kanssa. Kesällä Matilla riittää kesätöitä rottien tappajana ja syksyllä koittaa
pojilla kilpailu, jossa tarvitaan lujaa mieltä ja keskittymiskykyä, nimittäin
kunnalliset viinanjuonnin nuortenmestaruuskisat. Matti on jo murrosikäinen ja
isä päättää valottaa hänelle mitä nuorten miesten pitäisi tietää, ja isä
opettaakin poikaansa kirjaimellisesti näkemään asiat eri tavoin kuin ennen.
Matti ja Niila ovat kasvamassa aikuisiksi ja se näkyykin heissä
itsenäistymisessä ja mielen uhmakkuudessa. Kun Niila ei ollut enää lapsi, hän
pystyi näkemään paremmin isänsä harjoittaman vääryyden ja uhmaamaan sitä
nyrkein ja sanoin, kuten hän isoveljensä kanssa tekeekin talvisella puiden haku
kerralla. Niilan äitikin laitetaan myös ymmärtämään, että hänestä on myös
muuksikin kuin kotiäidiksi. Pojat alkavat kiinnostua vielä enemmän tytöistä ja
Matista tuleekin oikea naistenmies, kun taas Niila keskittyy enemmän
kitaraansa. Kirjassa pojat soittavatkin viimeisen keikkansa Luulajassa
pidettävissä amatöörikisoissa, jossa Matti ei tietyn tytön tavatessaan soita. Kirjan että elokuvan lopussa pojat
kirjaimellisesti tulevat tienristeykseen. Talvisen tähtitaivaan alla pojat
tulevat yhteisen tiensä päähän ja miettivät mihin tahtovat tulevaisuudessa.
Elokuvassa maahan jää vain makaamaan Matti ja Niila lähtikin toteuttamaan
unelmaa, jonka olisi pitänyt olla yhteinen kummallekin pojalle. Siihen Pajalan muistelut päättyvät, kuten
kertojaääni kirjan lopussa toteaa "Tähän tarina
päättyy. Lapsuus, poikavuodet, ensimmäinen elämä, jonka elimme."
Teoksissa
pääteemana on musiikki, joka yhdistää taustoiltaan erilaiset Matin ja Niilan.
Ensikosketus rock-musiikkiin tulee pojille, kun he salaa kuuntelevat Matin
isosiskon matkalevysoittimesta Niilan
isoäidin hautajaisiin matkustaneiden serkkupoikien Niilalle tuliaiseksi tuomaa
Beatlesin Rock 'n' Roll music-singleä, ja se tekee heihin lähtemättömän
vaikutuksen. Ei kestä kauankaan kun ystävykset soittelevatkin autotallissa
itserakennetuilla soittimilla. Seitsemännellä luokalla pojat perustavat bändin,
johon myöhemmin liittyy kaksi jäsentä lisää: Holgeri ja Erkki, jotka hankitaan
teoksissa eri tavoin. Kirjassa Holgeri liittyy melkein itsestään bändiin
lahjakkaana kitaristina, mutta elokuvassa pokien musiikinopettaja Greger
selvästi suosittelee Matille ja Niilalle pojan ottamista bändiin, mutta näillä
asiayhteyksillä ei ole suurta eroa. Bändin rumpali hankintaan teoksissa aivan
erilaisilla tavoilla: kirjassa Erkki liittyy bändiin Matin kehotuksesta
voitettuaan "kunnallisen viinanjuonnin nuortenmestaruuskisat", mutta elokuvassa ei
juomiskilpailu-kohtausta ole, joten ohjaaja ratkaisi jutun siten, että Holgeri
suositteli häntä. Bändin kantavin persoona on kirjassa Matti, kun taas
elokuvassa se on Niila. Niilalla on bändin kannalta huomattava merkitys koko
elokuvan ajan, mutta varsinkin leffan lopussa, kun bändi on kilpailemassa
Luulajassa pidettävissä amatöörikisoissa. Kohtauksessa Matti on mennyt tytön
perään ja bändi on väliaikaisesti hämmentynyt vaillinaisesta ryhmäkoosta
johtuen, mutta onneksi Niila ottaa ohjat käsiinsä ja vie esiintymisen kunnialla
loppuun. Kirjassa Matti ei ollut niin vastakkaisen sukupuolen lumoissa, joten
bändi soitti ihan normaalisti nelihenkisenä amatöörikisoissa.
Kirjassa
monia teemoja ja aiheita, joita elokuva käsittelee vähän tai ei ollenkaan. Kirjan
ja elokuvan toinen pääteemoista on identeettiongelmat, joita Pajalassa asuvilla
ilmenee. He eivät tunne olevansa ruotsalaisia, vaikka asuvatkin Ruotsissa eikä
suomalaisia, vaikka käyttävätkin tätä kieltä puhuessaan. Kummastakin teoksesta
välittyy sanoma, että ollakseen jotain pitää olla kotoisinkin jostakin.
Pajalassa asuvat päähenkilöt tunsivat olevansa ulkopuolisia Ruotsista ja ulkopuolisia
maailman menosta, koska Pajala on vain pieni piste Ruotsin kartalle, jos edes
sitäkään, eikä pieni piste voi mitenkään vaikuttaa ison maailman tapahtumiin.
"Ajan myötä meille
selvisi, ettei kotiseutumme itse asiassa oikeastaan kuulunut Ruotsiin. Me
olimme liittyneet siihen aivan sattumalta. Alueemme oli muutaman aution jänkän
muodostama lisäke, jolla asuvat ihmiset kykenivät vain osittain täyttämään
ruotsalaisuuden vaatimukset. Me olimme erilaisia, hieman alempiarvoisia, hieman
sivistymättömämpiä, henkisesti hieman köyhempiä. Kotiseudullamme ei ollut
petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut
vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut
kuin määrättömästi hyttysiä, torniojokilaaksoisia kirosanoja ja kommunisteja.
Kasvoimme puutteen
keskellä. Emme aineellisen puutteen, siinä suhteessa meillä ei ollut hätää,
vaan identiteetin puutteen. Me emme olleet mitään. Vanhempamme ei olleet
mitään. -- Me mursimme suomalaisittain olematta suomalaisia, me mursimme
ruotsalaisittain olematta ruotsalaisia.
Me emme olleet
mitään."
Voisi
sanoa, että pajalaiset potivat jonkin asteista alemmuuskompleksia ja heille
tulikin omasta
syntyperästä
ylitsepääsemätön ongelma, jonka pystyi korjaamaan vain muuttamalla toiseen
kaupunkiin. Siitä tulikin teosten nuorten päähenkilöiden elämän kiintopiste,
jota odotettiin innolla, mutta josta elokuvassa toinen päähenkilö tosipaikan
tullen kieltäytyy.
"Ulospääsyyn ei ollut
kuin yksi keino. Oli vain yksi vaihtoehto, jos halusi tulla joksikin, edes
kaikkein pienimmäksi ja mitättömimmäksi. Nimittäin se, että muutti pois. Me
opimme odottamaan sitä vakuuttuneina siitä, että se olisi elämämme
mahdollisuus, ja me tottelimme kuuliaina. Västeråsissa me voisimme vihdoin
kehittyä oikeiksi ihmisiksi. Tai Lundissa. Södertäljessä. Arvikassa. Boråsissa.
Siitä syntyi jättimäinen evakkoliike. Muuttoaalto, joka tyhjensi koko
kotiseutumme ja joka kummallista kyllä tuntui täysin vapaaehtoiselta."
Kirjassa
esiintyy myös uskonnollisia ja poliittisia mielipiteitä, joita elokuvassa
käsitellään vain vähän. Uskonnollisuus tulee Niilan lestadiolaisperheen kautta
esille, jossa äiti vaikenee ja isä on todella väkivaltainen. Kirjassa kerrotaan
lestadiolaisuudesta varsin ronskisti, joten lukija saa vain tietynlaisen
näkökulman uskontoon. Tietysti lestadiolaisuuden tiukka kuri uskon asioihin ja ihmisten
elämään ja joihin yhdistetään vanhankansan kasvatusopit ovat aikamoinen
pakkaus, mutta tekstistä tulee kuitenkin lestadiolaisuuden huonot puolet esille.
Elokuvassa lestadiolaisuus tulee esille lähinnä vain ison perhekoon ja
nykyaikaisen teknologian puuttumisen myötä, eikä niinkään sanallisesti. Kirjassa
puhutaan monesti vertauskuvallisesti, kuten Isakin antaessa selkäsaunan
lapsilleen. Elokuvassakin on kohtauksia Isakin väkivaltaisuudesta, mutta ne on
toteutettu viitteellisesti, kuten Isak vetämässä vyötänsä pois ja ottamalla
niskasta lasta kiinni, jonka jälkeen vie
lapsen rankaistavaksi latoon.
"Pihaan pyöräili
valkoasuinen ihminen, hohtava, sameaan valopilveen kietoutunut hahmo, joka
rinkutti polkupyörän soittokelloa. Hän jarrutti äkisti. Hänen valtavat kouransa
tarttuivat eläimiin, nostivat ne niskasta ilmaan ja löivät lanttuja yhteen niin
että mäiske kävi.
- Isä, he uikuttivat, isä, isä...
Valo himmeni, ja isä
viskasi pojat maahan tarttuen heitä jaloista ja vetäen heitä edestakaisin
pitkin hiekkatietä , yksi poika kummassakin kädessä, hän haravoi hiekkaa heidän
etuhampaillaan, kunnes piha oli taas siisti ja sileä. Ja kun hän oli valmis,
molemmat pojat itkivät, he itkivät ja olivat muuttuneet takaisin tavallisiksi
pojiksi.
Kirjassa
kerrotaan paljon pajalaisten poliittisista näkemyksistä, mutta niitä mainitaan
elokuvassa vain pari kertaa. Kirjasta tuleekin ilmi, että politiikka kiinnosti
tuon ajan ihmisiä jo nuorena. Yhdessä romaanin katkelmassa poikien bändi käy
soittamassa Työväentalolla kommunistinuorten kokouksen jälkeen ja yksi bändin
pojista saa päähän piston soittaa Neuvostoliiton kansallishymnin. Elokuvassa
mainitaan kommunismi vain muutaman kerran ja silloinkin asiasta luodaan
kielteinen käsite.
"Silloin kuului
ulvaisu. Holgeri! Hän seisoi aivan kaiuttimen edessä, ja volyymi oli väännetty
täysille. Huoneen täytti sähköinen ulina, ikkunalasitkin tärisivät. Sitten hän
alkoi soittaa. Yksin, kiertävän melun säestyksellä. Hän ei katsonut lainkaan
yleisöön päin. Hän laskeutui polvilleen ja nojasi kitaran lattiaa vasten,
ravisti sitä kuin olisi yrittänyt kuristaa sen kaiuttimen suppilomaisten
huulien edessä. Hän kynsi ulvovia kieliä. Melodia kuulosti tutulta. Säröiseltä
ja huojuvalta kuin kaukainen radiolähetys mutta silti voimaa pursuavalta. Me
muut vain tuijotimme Holgeria. Hän laskeutui selälleen. Kohotti kitaraa
voimakkain nykäyksin kohti kattoa. Hänen silmänsä olivat puoliummessa ja hiki
valui pitkin otsaa. Sitten hän taivutti päänsä taaksepäin ja alkoi soittamaan
hampaillaan samaa omituisella tavalla tuttua melodiaa.
- Hendrix! Niila karjui
minun korvaani.
- Parempaa! minä huusin
takaisin.
Ja vasta silloin tajusin,
mitä hän soitti. Neuvostoliiton kansallishymniä, niin että Työväentalon vanhat
puuseinät paukkuivat."
Teoksissa
kerrotaan myös kuinka 1960-luvun alkupuolella kehitys oli vihdoin ja viimein
saavuttanut pohjoisen Pajalankin, jonne ylellisyystavarat, muoti ja musiikki
tulevat , ja ovat pienen Matin mielestä
suuren muutoksen alku. Vittulanjänkän hiekkatie saa asvalttipäällysteen ja
isosisko ensimmäisen levysoittimensa. Isälläkin on uusi Volvo Pv ja maailma
päättyy Kiinaan, kuten isä Matille toteaa. Vaikka ihmiset ovat näin ison
muutoksen edessä, ovat ihmiset itse pysyneet samanlaisina kuin ennenkin. He
eivät ole seurallisia vaan hiljaisia ja sisäänpäin kääntyneitä erakkoja, jotka
mieluiten viihtyvät omien ajatustensa kanssa, kuten seuraavassa
romaanikatkelmasta tulee ilmi. Kirjassa annetaan ymmärtää, että Pajala on
varsin ahdasmielinen kasvupaikka, jossa ihmiset ovat perinteisiinsä juuttuneita
eivätkä siis ymmärrä Pajalan ulkopuolisesta maailmasta mitään.
"Puhuminen oli
yksinkertaisesti lopetettu. Kenties ujouden, kenties vihan takia. Ehkä siksi,
että se koettiin tarpeettomaksi. Vanhemmat avasivat suunsa vain syödessään,
muulloin he nyökkäsivät ja osoittelivat halutessaan jotain, ja lapset ottivat
heistä mallia."
Elokuvassa
Pajala kuvataan 2000-luvun ihmisen silmien läpi ja paikasta huokuu 1960- ja
1970-lukujen asioiden puhtaus ja uutuus, kuten uusi teknologia, talojen
sisustus, ihmisten muodin mukaiset vaatteet ja autot. Elokuva antaa
ristiriitaisen käsityksen Pajalassa asuvista ihmisistä verrattuna kirjassa
kuvailtuihin ihmisiin. Elokuvassa näyttelevät ihmiset ovat etelästä:
sosiaalisia, avoimia ja ajatusmaailmaltaan mukana maailman tapahtumissa, kun
taas kirjassa ihmiset olivat näiden vastakohtia.
Kirjassa
kerrotaan kuinka Matin kotikorttelissa, jota kutsutaan kansanomaisesti
Vittulanjänkäksi, vaikuttaa selkeästi sukupuoliroolit. Tornionjokilaaksoinen
perinteisiinsä pysähtynyt maailma on kahtiajakautunut, eikä Matti koe kunnolla
kuuluvansa kumpaakaan ryhmään. Miesten kuuluu tehdä vain miesmäisiä eli
machomaisia hommia, eikä varsinkaan asioita, jotka kuuluvat naisten hommiin. Varsinkin
poikien harjoittama kitaran rämpyttely ei ole torniolaaksoisessa yhteisössä
ihan tavallisin harrastus ja se saakin Matin ja Niilan miettimään, että tekeekö
se heistä vähemmän miehisempiä kuin esimerkiksi Matin isän suosittelema raskaan
työn harjoittaminen. Mies, joka tekee
akkamaisia hommia, kutsutaan knapsuksi ja sellaiseksi joutuminen on Matille
noloin ja ylitsepääsemättömin kohtalo. Poikien isät nimitäin ajattelevat
mieheksi kasvamisen tapahtuvan aivan toisin tavoin. Elokuvassa sukupuoliroolit
näkyvät vain näyttelijöiden tekemisien kautta ja sana knapsu merkityksineen
mainitaan ainoastaan elokuvan alussa luoden kirjaa lukemattomalle hämmentyneen
olon.
"Alussa keskustelimme
usein Niilan kanssa siitä, voisiko meidän soittamistamme pitää knapsuna. Sana
on meänkieltä ja tarkoittaa akkamaista, siis jotain sellaista, mitä yleensä
vain naiset tekevät. Voi sanoa, että torniolaaksoisen miehen rooli perustuu
vain yhteen asiaan. Siihen ettei ole knapsu. --
Rockmusiikin esittäjät
ovat kaiketi yleensä miehiä. Rokkarin karisma on aggressiivisen miehinen.
Ulkopuolinen voisi sen vuoksi äkkipäätään kuvitella, ettei rockmusiikki ole knapsua.
Vasta-argumentiksi on kuitenkin sanottava, ettei sellainen rämpyttely ole
oikeaa työtä. Päivä metsässä ja kaveri kusisi verta. Laulamistakin pidettiin
tietysti epämiehekkäänä, ainakin Pajalan alueella ja selvin päin."
Kirjassa
on hahmoja, joiden roolia on elokuvassa kasvatettu. Näistä yksi on Ryssi-Jussi,
joka liittyy kirjassa vain yhteen tapahtumasarjaan, mutta elokuvassa on enemmän
esillä tekemällä hommia kulkukauppiaana. Teoksissa kerrotaan, kuinka poikien
pitää mennä pyytämään apua alueen tunnetuimmalta noidalta Ryssi-Jussilta, kun
Niilan isoäiti alkaa kummitella pojalle. Ryssi-Jussi onkin omalaatuinen mies,
joka käytti hametta, mutta jolle kukaan ei tullut uhoamaan tämän pelottavan
olemuksen vuoksi.
"Meidän on mentävä
tapaamaan Ryssi-Jussia.
Niila kalpeni. Sulki
silmänsä. Ja kietoi kädet kaulansa ympärille kuin olisi työntänyt päänsä
hirttosilmukkaan.
Ryssi-Jussi oli yksi
Tornionlaakson viimeisistä aidoista kulkukauppiasta ja yksi seudun
pelätyimmistä persoonista. Hän oli varismainen, kumaraselkäinen ukonkäppänä,
ryppyinen kuin siemenperuna ja posket maksaläiskien peitossa. Hänellä oli
koukkunokka, yhteenkasvaneet kulmakarvat
ja tyttömäisen paksut, punaiset ja kosteat huulet. Luonteeltaan hän oli
hapan ja ivallinen, pitkävihainen ja kostonhimoinen. Kaikki välttelivät häntä,
jos vain suinkin pystyivät. --
Siksi hän kulki
loppuikänsä pukeutuneena hameeseen. Yleensä pitkään ja karkeatekoiseen,
villasta kudottuun, joka hänellä pyhäisin oli tapana vaihtaa juhlavampaan
mustaan. Lisäksi hän käytti aina huivia pitkien valkoisten hiussuortuviensa
peittona, ja kotona pirtissä lepotaukoa pitäessään vielä kotikutoista
esiliinaakin, mutta edes Tornionlaakson kovamaineisimmissa kylissä ei yksikään
uskaltanut virnistellä. Sen sijaan ihmiset käänsivät katseensa ja tekivät
tilaa, kun Ryssi-Jussi pyöräili vastaan kumarana, katse pistävänä ja
hameenhelmat hulmuten. Tuo möreä-ääninen noita, harteikas kuin metsätyömies
mutta läpikotaisin naismaisen kiero ja nokkela."
Henkilö,
jolla on poikien elämään suuri merkitys on poikien musiikinopettaja Greger.
Tämä omalaatuinen mies tuli Skoonesta hienolla kaksitoistavaihteisella
polkupyörällä ja se oli tornionjokilaaksoista kovin kumma juttu. Vaikka herran
puheesta oli vaikea saada selvää, ei kommunikaatio ollut ongelmana Greger
tehdessä tuttavuutta kyläläisten kanssa. Hihnapyörä oli vienyt Gregeriltä
oikeasta kädestä kaikki sormet ja jäljelle oli jäänyt vain epämuodostunut
peukalo, mutta se ei ollut vienyt häneltä intoa soittaa kitaraa ja hän monesti
kannusti Mattia ja Niilaa heidän
menettäessä uskoaan oppiakseen soittamaan kitaraa kysymällä heiltä:
"Kuinka monta sorrrmea?" Mutta skoonelaisherralle oli aikamoinen
järkytys nähdessään musiikinluokan soitinvaraston, joka täytyi mitä pikimmiten
investoida, mutta elokuvassa että kirjassa Greger hankki uudet soittimet eri
tavoin. Elokuvassa hän sai ne voittamalla vedonlyönnin siitä, että ehtiikö hän
Kaunisvaaraan nopeammin kuin koulubussi. Kirjassa hän myöskin ajaa kilpaa
koulubussin kanssa, mutta asia ei ollut kytköksissä koulun musiikinopetukseen.
Mutta kirjassa että elokuvassa voitto on Gregerin.
"Jo ensimmäisenä
työpäivänään Greger inventoi soitinvaraston, joka sisälsi riittävästi
rytmikapuloita koko luokalle, kaksi tamburiinia, joista toinen oli haljennut, kaksi
triangelia, puisen ksylofonin, josta fis ja a olivat hävinneet, vuotavan
marakassin, kolmikielisen kitaran ja katkenneen rumpukapulan. Lisäksi
varastossa oli parikymmentä koululaislaulukirjaa sekä kourallinen Olof
Söderhjälmin Isänmaallisia Lauluja.
-Hyh, miten karrrmeaa!
Greger mutisi.
Ja ennen kuin kukaan ehti
kissaa sanoa, hän oli lypsänyt koulun budjetista rahasumman, jonka olemassaoloa
ei ollut edes aavistettu, ja hankkinut rumpusetin, sähköbasson, sähkökitaran ja
vahvistimen. Ja vielä upouuden levysoittimen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti